rv 27+1

Sokerirasitustesti läpäisty

6.9.2016

Tajusin tänään kalenteria katsoessa, että nyt on tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Hui. Ennen raskautta ja alkuraskaudesta kärsin lievästä tai vähän pahemmastakin synnytyspelosta, mutta tässä kesän aikana olen ilmeisesti unissani (koska en tunnusta tehneeni sitä valveilla) käsitellyt pelkoani ja totesin viikko-pari sitten, että enää ei pelota. Jännittää edelleen, mutta ei pelota. Aina ne lapset on ulos saatu, tavalla tai toisella. Jos ei tule pelkästään puskemalla niin otetaan imukupilla, ja jos tarvitaan järeämpiä aseita, niin sitten leikataan. Ei Alien salamatkustajaksi loppuiäkseen jää. Tällä asenteella toivottavasti loppuun asti.

Heräsimme tänään anivarhain, sillä minulla oli sokerirasitustestiaika varattuna kymmenen yli seitsemäksi. Jouduin testiin iän puolesta (yli 24-vuotias), mutta olisin siihen lähtöpainoindeksinkin (yli 25) vuoksi joutunut. Stressasin sokerirasitustestin vuoksi ainakin viikon ajan ihan kunnolla. Miten tällainen säännöllisesti juomaan ja syömään tottunut pystyy olemaan 12 h syömättä ja juomatta, ja lisäksi vielä nielemään 75 grammaa sokeria sisältävän liemen tyhjään vatsaan, pitämään sen sisällään, ja odottamaan pari tuntia ennen muuta syömistä? Ja siihen päälle vielä kolme verikoetta! Migreeniä, huonoa olo, oksentamista?! Onneksi Marikki lähti seuramieheksi ja tueksi.

Pelkäsin, että sokerirasitustesti olisi jotain yhtä kammottavaa kuin vatsalaukun tähystys, mutta eihän tuo tuntunut yhtään missään! Valmistauduin testiin suunnitelmallisesti. Päätin, että pyrin välttämään nälkäkuoleman tankkaamalla edellisenä päivänä tavallista tukevammilla aterioilla ja join vettä iltaseitsemään mennessä ainakin yhtä paljon kuin tavallisesti joisin koko päivän aikana. Liekö psykosomaattista, mutta aamulla herätessäni ei minulla liiemmin ollut nälkä ja janoonkin riitti sallitun yhden vesilasillisen jämät. Ensimmäinen verikoe tuntui tavallisen inhottavalta ja noin kolmen desilitran sokeriliemi* maistui ätlöltä, mutta olisin sen voinut juoda vaikka ykkösellä alas. Hoitaja kuitenkin käski hieman hidastella, jottei se tule yllättäen ylös. Labran käytävällä odottelu sujui Marikin kanssa joutuisasti ja tunnin ja kahden päästä otetut verikokeet menivät minunkin osalta melkein rutiinilla. Iltapäivän puolella labratulokset löytyivät jo kaupungin verkkopalvelusta. Paastoarvo oli 4,3 (raja-arvon ollessa 5,3). Tunti liemen nauttimisen jälkeen arvo oli 5,7 (raja-arvo 10). Ja siitä tuntia myöhemmin arvo oli 4,7 (raja-arvo 8,6). Minun elimistöni osaa selvästi käsitellä sokeria. Ei ole yli kolmekymmenvuotinen harjoitus mennyt hukkaan!

Tämä viikko on minulla kesälomaa. Pieni tauko työkiireistä on kyllä paikallaan. Harmi, että syysflunssa iski päälle viime viikon lopuksi, joten suunnittelemani päivitäiset kävely-/pyöräilylenkit eivät ainakaan nyt alkuviikosta toteudu. Lomaviikon kunniaksi soittelin eilen pitkin virastoja.

Ensin sain vihdoin sairaanhoitopiirin potilasasiamiehen kiinni ja kysyin, minkälainen paperi meidän pitää allekirjoittaa, jotta Marikki saa tarvittaessa osallistua lapsen syntymän jälkeisiin hoitopäätöksiin, jos minä en siihen pysty. Herttainen virkamiesnainen luuli ensin, että totta kai, koska olemme rekisteröidyssä parisuhteessa, olemme molemmat yhteisen lapsemme juridisia huoltajia heti syntymästä lähtien. Jospa ensi kerralla! Korjattuani hänen väärän käsityksensä, hän lupasi palata pikaisesti asiaan tarkistettuaan ”tämän erittäin tärkeän asian” sairaanhoitopiirin juristin kanssa. Sain häneltä puhelun pari tuntia myöhemmin. Kuulemma riittää, että allekirjoitamme valtakirjan, jolla valtuutan Marikin sekä saamaan tietoa lapsen terveydentilasta että osallistumaan hoitoon liittyvään päätöksentekoon, mikäli en siihen itse kykene. Allekirjoituksilla olisi hyvä olla yksi todistaja. Asia selvä, helppoa. Ei tarvitse lähteä asianajajan puheille. Pitää muistaa mainita samat valtuudet myös Ipana-järjestelmän esitietolomakkeella ihan vain varmuuden vuoksi.

Soitin myös kunnan lastensuojeluun sisäiseen adoptioon liittyen. Puheluun vastannut lastensuojelun työntekijä oli ensin sitä mieltä, että soitin ihan väärään paikkaan, mutta tuli kolleegaansa konsultoituaan siihen tulokseen, että periaatteessa oikea paikka, mutta meidän pitää ensisijaisesti olla yhteydessä Pelastakaa Lapset ry:hyn. No, sen arvasin jo etukäteen, koska kunta ostaa adoptioneuvonnan sieltä, mutta luulin, että kunta haluaisi antaa valtuudet tuohon yhteydenottoon. Soitin siis PeLaan. Täti puhelimessa kertoi, että sisäisen adoption hakemuksen voi toimittaa heille vasta lapsen synnyttyä ja ennen sitä ei asiaa voi oikeastaan edistää mitenkään. Hän lupasi kuitenkin lähettää hakemuspaperit Marikin nimellä jo nyt. Liitteiksi tarvitaan sekä lapsen että hakijan (Marikin) virkatodistukset. Lisäksi toimistokäynnille pitää tuoda klinikalta lääkärin lausunto.

Kunhan sitten joulukuussa toimitamme sisäisen adoption hakemuksen PeLaan, he lähettävät meille kirjeellä tiedon adoptioneuvojasta, jolle voimme varata ensimmäisen käynnin. Sen lisäksi normaaliin proseduuriin kuuluu myös kotikäynti ja kotitehtäviä. Puristin PeLan tädistä ulos myös aikatauluarvion ja kuulemma keskimäärin adoptioneuvonnan läpivienti kestää 3-6 kuukautta. Ihan hullua! Ja niin helkkarin epätasa-arvoista. Jos nimittäin esimerkiksi pääkaupungissa adoptioneuvonta käsittää yhden lyhyen tapaamisen. Päätimme jo Marikin kanssa, että mikäli adoptioneuvonta tosiaankin sisältää kaiken maailman kotitehtäviä ja kestää kuukausia, valitamme jonnekin epätasa-arvoisista käytänteistä eri kunnissa, kunhan sisäinen adoptio on ensin viety onnellisesti päätökseen.

 

*) Ärsyttää, että työkaverit pelottelivat viime viikolla, että juotava liemi olisi siirappimaisen paksua. Ei ollut. Kuin laimentamatonta mehutiivistettä. Eikä sitä tosiaankaan ollut litraa kuten itse olin antanut itselleni ymmärtää.

Kommentit (10)

  1. lelu 6.9.2016 klo 22:28

    Voi teil ei enää kauan oo Laskettuun aikaan! ja kiva kuulla et joku sanoo ettei se oo niin paha siis sokerirasitus ! Ja toi adoptio juttua oon täs itekki miettinyt miten se pienillä paikkakunnilla menee… jos joskus meillekkin plussa tulisi :)

    • Minttu
      Minttu 7.9.2016 klo 09:28

      Sokerirasitustesti ei tosiaan ollut yhtään paha. Turhaan pelkäsin. Ei tullut huono olo eikä alkanut pyörryttämään. Loppupäivän yritin panostaa enemmän suolaiseen syömiseen, jotta sain jonkinlaista tasapainoa sokeriseen aamuun.

  2. pieceofus 6.9.2016 klo 23:18

    Eipä tartte kauas mennä kehä3 ulkopuolelle niin noissa adoptioasioissa kestää. Me asutaan ihan Uudellamaalla ja kunta ostaa Pelalta palvelun. Käytiin neuvonnat Hkissä ja oli kotikäynnit ja tehtävät, sama kaava kuin teillä. Meni n. 2vko vajaa puoli vuotta esikoisen syntymästä kun viimein tuli käräjäoikeuden päätös. Käräjäoikeus vaiheessa meni 2vko ja lopun aikaa sääti Pela.
    Toiminta oli niin hidasta että useamman ärsyyntyneen puhelun heille soitin kun hommat ei edenneet.

    Toivottavasti teidän kokemuksenne tulee olemaan toisenlainen ja samaa toivon toki nyt meidän toisen lapsen kohdalla.

    • Minttu
      Minttu 7.9.2016 klo 09:30

      Toivotaan, että pääsemme joulunajasta huolimatta lähemmäs kolmea kuin kuutta kuukautta. Koska tilanne on mikä on ja äitiyslakia ollaan vasta viemässä eduskunnan käsittelyyn, pitää nämä byrokratian kiemurat ottaa sellaisena kuin ne tulee. Ystävällisissä mielissä lähdemme prosessiin sitten Alienin synnyttyä.

  3. Mari 7.9.2016 klo 08:35

    Meilläkin adoptioneuvonta PeLan kautta. Koko prosessi kesti noin 3 kk, vaikka osui loma-aikoihin ja mitään järjestelyjä ei tehty ennen vauvan syntymää. Saimme tosi hyvää kohtelua. Niin ja tuosta ajasta ihan minimi meni käräjäoikeudessa. Joka portaassa tapasimme ihmisiä, jotka olivat pahoillaan tästä ylimääräisestä byrokratiasta.

    • Minttu
      Minttu 7.9.2016 klo 09:32

      Toivottavasti äitiyslaki nyt saataisiin voimaan mahdollisimman pian! Kiva kuulla, että PeLankin kautta adoptioneuvonnan voi saada pyöräytettyä ”minimiajassa” läpi. Toivomme ripeäotteista adoptioneuvojaa omalle kohdalle.

  4. Mari 7.9.2016 klo 08:47

    Sen vielä halusin sanoa, että olemme yrittäneet hoitaa kaikki asiat (vaikka ylimääräinen säätö ärsyttääkin ) myönteisellä mielellä ja valittamatta. Hymy ja kiitos voivat jopa edistää asioiden nopeaa etenemistä? Tai ainakin madaltaa kynnystä kysellä meiltä lisää ja oppia näistä kiemuroista :) Sittenpä on työntekijällä enemmän tietoa seuraavan perheen kohdalla.

    • Minttu
      Minttu 7.9.2016 klo 09:35

      Eihän se työntekijöiden vika ole, että järjestelmä on toistaiseksi niin raskas. Se vain korpeaa, että joillain (harvoilla) paikkakunnilla neuvonta hoidetaan itse ja se vedetään mahdollisimman kevyesti läpi. Myönteisellä ja ystävällisellä mielellä ja mieltään pahoittamatta tässä ollaan lähdössä adoptioneuvontaan joulukuussa, mutta sen verran yhteiskunta-aktivistia on veressä, että jonkinlainen valitus halutaan kyhätä valtakunnan tasolle, mikäli prosessi tosiaan vie kauan. Eipä asiat yleensä muutu, jollei epäkohtia nosteta esille. Kaikki toivo äitiyslaissa, jos joskus kakkosta lähdetään puuhaamaan. :)

  5. Pieceofme 7.9.2016 klo 21:51

    Oli meilläkin iloinen mieli alussa mutta kun kolmatta kertaa 2kk sisään soitat kotikäynnin jälkeen Pelan loppulausunnon perään, jotta saisit sen vietyä käräjäoikeuteen ja viimein asian purkkiin, niin ei paljon naurata jos vastaukset on luokkaa ”juu, aivan, se on tuossa pöydällä, pitäisi vain kirjoittaa se lausunto puhtaaksi” tai ”en vielä ole ehtinyt, koitan ensi viikolla muistaa”.
    Henk koht kokemus on että koko prosessi on turhaa ajan tuhlausta ihan joka osapuolelle. Esim meidän kotikäynti kesti puolitoista tuntia! Reilu tunti meni myös siellä virastokäynnillä.

    Mutta mahtavaa jos jonkun muun kohdalla on jouhevasti sujuneet asiat. Meillä koko homman edetessä positiivinen alkuasenne muuttui vitutukseksi loppua kohti.
    Onneksi tuli päätös lopulta silloin kun tuli, jotta sain aloitettua suunnitellut vanhempainvapaat ennen vaimon kouluun paluuta. Niissäkin on 1kk ilmoitusaika aikataulumuutoksille jne. No adoptio tuli voimaan onneksemme lopulta 6vko ennen jo buukatun vapaan alkua. Myönnän, hermot kiristyi kun homma venyi.

    • Marikki
      Marikki 10.9.2016 klo 22:49

      Hymy hyytyisi kyllä varmasti kenellä tahansa tuossa tilanteessa. Tuntuu ihan älyttömältä, ettei työntekijä ymmärrä kuinka tärkeästä asiasta on perheen kannalta kyse. Luulisi että tällaiset asiat haluaisi hoitaa viipymättä valmiiksi, eikä jättäisi työpöydälle venymään ja vanumaan.

Vastaa kirjoittajalle pieceofus Peruuta »

(*) pakolliset kentät, sähköpostiosoite näkyy vain ylläpidolle