Suunnitellun sektion synnytyskertomus

21.2.2017

Pakkasen Poika on tänään jo 12-viikkoinen ja ainakin viimeisen kahdeksan viikon ajan minun on pitänyt kirjoittaa tämä postaus, mutta se on aina jäänyt. Vauva-arjessa löytyy muka parempaakin tekemistä niinä hetkinä, kun lapsi nukkuu. Tässä siis Marikin joulukuun alussa lupaama synnytyskertomus suunnitellusta (elektiivisesta) sektiosta ja siitä toipumisesta. Pahoittelen jo etukäteen pitkää kirjoitusta. Haluan julkaista tämän, koska kaiken kaikkiaan sektio oli positiivinen kokemus. Sektioon päädyttiin, koska vauva oli perätilassa eikä kääntöyrityksestä (rv 37+1/0) huolimatta suostunut kääntymään raivotarjontaan, ja koska en halunnut lähteä synnyttämään alateitse pylly edellä.

Raskausviikolla 39+1 (neuvolan kirjanpidon mukaan 39+0) menimme OYSin osastolle 13 (vierihoito- eli synnyttäneiden osasto). Meidät oli pyydetty saapumaan paikalle klo 6.30, mutta emme tienneet tarkasti, milloin sektio olisi. Meidät otti vastaan hoitaja/kätilö (osaston henkilökunnasta ei pysynyt perillä, kuka oli hoitaja ja kuka kätilö), joka ohjasi meidät perhehuoneeseen, jota olimme pyytäneet esitietolomakkeella. Perhehuoneen saaminen heti ensimmäisenä päivänä oli todella mukava yllätys, koska halusimme, että molemmat voisimme olla mukana lapsen ensimmäisinä päivinä ja öinä, koska kummallakaan ei ollut etukäteen kovin paljon kokemusta vauvan hoidosta. Perhehuone oli mukava myös siksi, että jouduimme odottamaan sektioon pääsyä jonkin aikaa. Saimme suurinpiirteisen arvion, että sektiomme olisi kymmenen jälkeen. Aamuyön aikana sektiojonoon oli kiilannut hätätapaus, mutta olisimme heti seuraavana.

Jouduimme odottamaan lopulta lähes yhteentoista asti. Odotuksessa pahinta oli jännityksen kohoamisen lisäksi syömättömyys ja juomattomuus. Minulle tulee helposti huono olo, jos syöntiväli jää liian pitkäksi, ja odotuksen loppua kohti olinkin jo hieman päänsärkyinen. Jos odotus olisi kestänyt vielä vähän kauemmin, olisin varmaankin pyytänyt luvatun nestetipan. Olin syönyt edellisenä iltana ja yön aikana olin juonut lasillisen vettä. Ennen sektiota piti olla yli 5 tuntia juomatta ja ravinnotta, jotta leikkauksen aikana ei mahalaukun sisältö nousisi ylös. Jos olisin tiennyt, että sektio venyy yli yhteentoista, olisi syönyt jotain aamulla, kun kuitenkin heräsin viiden kieppeissä. Odottaessa aika ei varsinaisesti käynyt pitkäksi, sillä kätilöitä ja hoitajia kävi huoneessa vähän väliä milloin milläkin asialla. Toivat vaatetta, tunnustelivat vauvan asentoa mahan päältä, mittasivat verenpainetta, kyselivät terveystietoja useampaan otteeseen, putsasivat napaa, sheivasivat, käskivät pesulle (aamuinen suihku kotona riitti), kertoivat mitä sektiossa ja sen jälkeen tapahtuisi, kysyivät kumman nimelle lapsi kirjataan (eivät tienneet, ettei Marikin sukunimelle kirjaaminen olisi ollut mahdollista),… Kävin myös leikkaavan lääkärin luona ultrattavana, koska vauvan perätila haluttiin tietenkin varmistaa, jotta leikkaus ei olisi turha. Ultran yhteydessä kävi myös ilmi melkein sivulauseessa, että mahdollisen seuraavan raskauden synnytys tulisi olla vähintään kahden vuoden päässä tästä synnytyksestä. Missään muualla ei tätä ole meille kerrottu.

Lopulta meille tultiin kertomaan, että olisi meidän vuoro. Kävelymatka saliin tuntui pitkältä ja sinne päästessämme pääni oli jo niin täynnä jännitystä, että vastasin salihenkilökunnan tervehdyksiin ihan sumussa. En esimerkiksi muista, missä kohtaa minulta riivittiin päällimmäinen sairaalakaapu ja kengät pois. Löysin ne myöhemmin heräämössä sängyn jalkopäästä. Salihenkilökuntaa oli yllättävän paljon: lääkäriä, hoitajaa ja opiskelijaa useampi kutakin – tai ainakin siltä se tuntui.

Anestesialääkäri oli kääntöyrityspäivältä tutun näköinen (hän kävi silloin kertomassa lyhyesti sektiosta) ja hän tuntui pyörittävän salishow’ta. Hän aloitti käymällä läpi tarkastuslistaa ja osana sitä käytiin läpi jälleen terveystietoni (allergiat, leikkaukset, jne.). Sain kanyylin käsivarteeni ja seuraavaksi anestesialääkäri alkoi laittamaan epiduraalikanyyliä. Tämä olikin arvioni mukaan sektion pisin vaihe, sillä vaikka kuinka pyöristin selkääni (hirveän vaikeaa mahan kanssa!) ja yritin olla paikallani ja rennosti, kanyyliä ei saatu oikeiden nikamien välistä. Sekään ei varmasti auttanut, että minulla on tapana alkaa täristä hallitsemattomasti, kun jännitän – erityisesti, jos jännitän viileässä ympäristössä. Tärinä alkoi jo tässä vaiheessa ja kesti pitkälle heräämöön. Marikki oli salissa Pakkasen Pojan syntymään asti vierelläni ja epiduraalia laittaessa puristin Marikin kättä ja sain voimia lohduttavasta katseesta. En olisi selvinnyt ilman häntä! Anestesialääkäri joutui lopulta soittamaan kokeneemman kollegan paikalle. Kollega tiesi vanhanaikaisen kikan, jolla sai kanyylin kerralla paikalleen. Heti perään laitettiin spinaalipuudute. Sen jälkeen kuluikin hyvä tovi, kun anestesialääkäri selvitti kylmällä sivelemällä, missä asti puudutuksen raja oli. Tarkoitus oli puuduttaa kaikki rintalastasta alaspäin. Lopulta minulta puuttui jopa sormet kevyesti, vaikka käsittääkseni spinaalipuudutetta ei lisätty, vaan alkuperäinen annos riitti.

Kun minut oli todettu hyvin puutuneeksi, henkilökunta teki loput leikkausvalmistelut ja Marikin ja minun näköyhteys operoitavalle alueelle estettiin liinoilla. Pian sen jälkeen joku sanoi, että he aloittelevat leikkausta. Tunsin jonkin verran kevyttä nykimistä ja vetoa vatsassani. Ajantaju on hieman kadoksissa, mutta sanoisin, että ei mennyt kovinkaan montaa minuuttia, kun joku jo sanoi jotain sievästä pyllystä. Seuraavaksi meille kerrottiin, että meillä on poika. Jännitys laukesi ja aloimme molemmat itkeä niiskuttamaan. Meille kerrottiin myös, että kaikki on hyvin, mutta vauva ei vielä itke, koska hengitysteitä imetään puhtaaksi. Ja heti sen jälkeen Pakkasen Poika alkoikin itkemään. Hänet tuotiin hetkeksi rintani päälle ja meille esiteltiin pojan kymmenen (sinistä) sormea ja varvasta. (Puhuimme Marikin kanssa jälkikäteen, että kummallekaan ei tullut etukäteen mieleen, että vauvan sormet tai varpaat ”pitäisi” laskea.) Muistan silittäneeni pojan pientä kättä ja sanoneeni jotain tyyliin ”Hei pienoinen, sinua on odotettu” ja itkin vielä enemmän. Ja sitten Pakkasen Poika pissasikin jo sekä minun että verenpainemittarin päälle. Marikki nappasi muutaman kuvan ja lähti sitten vauvan ja hoitajan kanssa toiseen huoneeseen.

Tässä kohtaa tärisin jo ihan kuin horkassa. Lääkärit (en oikeasti tiedä, puuhasteliko verhon toisella puolella useampi lääkäri vai lääkäri ja hoitaja/ia) hoitelivat sektion loppuun eli irrottivat istukan ja kursivat minut kasaan. Jälkikäteen saamistani papereissa lukee, että verta menetin leikkauksessa 500 grammaa (joissain papereissa puhutaan myös 350 grammasta). Jossain vaiheessa Marikki piipahti kertomaan Pakkasen Pojan strategiset mitat ja palasi sitten pojan luo lämpökaapille.

Salista minut kärrättiin sängyllä heräämöön, jossa olinkin melkein neljään asti. Heräämössä jatkoin tärisemistä ja minut käärittiin lämpöpeitteen alle. Sain myös annoksen tärinää poistavaa lääkettä, joka ei kyllä mielestäni kauheasti auttanut. Marikki käväisi Pakkasen Pojan kanssa heräämössä matkalla vierihoito-osastolle. Heräämössä Pakkasen Poika oli muutaman minuutin rintani päällä ja muisteekseni hoitaja käytti poikaa myös rinnalla. Jossain kohtaa sain ensin vettä ja mehua ja sitten proteiinijuoman. Kuinka hyvältä ne maistuivatkaan, kun edellisestä ruuasta oli pitkästi yli kellonympärys. Aika heräämössä kului yllättävän nopeasti siihen nähden, että en muista nukahtaneeni eikä minulla myöskään ollut puhelinta viihdykkeenä, sillä se oli jäänyt Marikin taskuun. Hoitajat kävivät vähän väliä ”painamassa kohtuani” ja kyselemässä vointia ja jalkojen tunnon palautumista. Jossain kohtaa minua käytettiin jalkeilla tuettuna, mutta silloin oikea jalkani oli vielä ihan pihalla. (Olin puudutetta laittaessa oikealla kyljellä, joten oikea puoli puutui vähän enemmän.) Puutuneet jalat tuntuivat aika mielenkiintoisilta. Kun yritin liikuttaa jalkojani niin ne heiluivat täysin holtittomasti ja tuntuivat ylikypsiltä spageteilta. En saanut niihin mitään otetta pitkään aikaan. Vähän ennen neljää minut kärrättiin osastolle, jossa minua odotti Marikki ja Pakkasen Poika.

Ensimmäisen kerran kävin jalkeilla avustettuna seitsemän jälkeen illalla. Katetri muistaakseni poistettiin vasta seuraavana aamuna. Käsivarren tippa irrotettiin jo ensimmäisenä iltana, kun lupasin juoda vettä riittävästi. Epiduraalikanlyyli ja käsivarren kanyyli poistettiin leikkausta seuraavana päivänä ja sen jälkeen sain kipua lievittävät lääkkeet (ibuprofeiinia ja parasetamolia) tabletteina. Yhden tai kahden lääkeannoksen kanssa sain myös jotain vahvempaa lääkettä. Vatsaa jomotteli sairaalassa olon ajan jonkin verran. Kipu oli lähinnä kuin pahaa kuukautiskipua. Sama kipu jatkui muutamia päiviä kotiutumisen jälkeen. Kotilääkinnän ohjeeksi sain ottaa kolmesti päivässä gramman parasetamolia ja 600 mg ibuprofeiinia. Tarkempaa lääkityksen kestoa minulle ei kerrottu, mutta vähensin noin viikon päästä sektiosta ibuprofeiinia 400 mg:aan ja samoihin aikoihin aloin ottamaan särkylääkkeet vain kahdesti päivässä. Noin kymmenennen päivän kohdalla jätin särkylääkkeet kokonaan pois. Totesin, että ehkä ne olisi voinut jättää pois jo päivää tai kahta aiemminkin.

Sairaalassa Marikki hoiti liikkuvimmat hommat, muun muassa haki meille ruuat huoneeseen (paitsi viimeisenä päivänä, kun menimme aamiaiselle porukalla). Sairaalassa otin haavan takia todella varovasti, koska en ole aiemmin ollut leikkauksissa enkä tiennyt, mitä leikkaushaava kestää. Koska Marikki oli mukana koko ajan pystyin heittäytymään vähän tarpeettomankin avuttomaksi. Haava parani jo osastolla todella hyvin. Kun kotiuduimme neljäntenä päivänä, haava ei enää vuotanut ja se oli alkanut arpeutumaan. Kotona haava oli nopeasti (jo alle kahdessa viikossa) hyvin huomaamaton ja jouduin ihan muistuttamaan itselleni, että en saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä tai nostaa vauvaa painavampaa. En ollut leikkauspäivää lukuunottamatta ollenkaan petipotilaana, vaan olin joka päivä liikkeellä tarpeen mukaan. Kärrylenkit aloitimme kolmisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Haavan hoito-ohjeet olivat antaa ilmakylpyjä (annoin kerran hankalan sijainnin vuoksi) ja huuhdella päivittäin ja suihkussa käydessä aina viimeisenä. Haava piti kuivata erillisellä puhtaalla pyyhkeellä taputellen. Tämän kestosta ei tosin ollut puhetta ja lopetinkin erillisen pyyhkeen käytön noin kahden viikon jälkeen. Tikit olivat itsestään sulavat, joten niitäkään ei tarvinnut käydä poistattamassa.

Koska minun piti ottaa haavan takia varovaisesti, Marikki oli meidän talouden lihas (sekä lumenluonnissa ja siivoksessa että kauppakassien kanssa) aina jälkitarkastukseen asti eli kahdeksan viikkoa. Tosin osallistuin turvakaukalon kantamiseen ja kevyempien ostoskassien nosteluun jo muutaman viikon ennen sitä. Vatsasta katosi leikkauksen aiheuttama turvotus ja mustelmat noin kolmessa viikossa. Vatsa tai leikkaushaava ei mielestäni ollut missään kohtaa tunnoton eikä vatsa aristanut missään vaiheessa. Vasemmalla puolella suoliluun kohdalla tuntui kolme-neljä viikkoa jännää säteilevää oloa, joka ei oikeastaan ollut kipua, vaan sellaista ihan uudenlaista häilyvää *jotain*, johon ei tarvinnut ottaa särkylääkettä. Sekä terveydenhoitaja kotikäynnillä että lääkäri myöhemmin jälkitarkastuksessa sanoivat sen johtuneen katkenneista hermopäistä (tms.), kun vatsaa on sektiossa venytetty. Nyt 12 viikkoa sektion jälkeen haava on edelleen hyvin näkyvillä, mutta todennäköisesti sitä ei juuri erota kunhan arpi vaalenee. Se sijoittuu muutenkin juuri sopivasti ”mahamakkaran” alle.

Vaikka olin asennoitunut sektioon jo monta viikkoa vauvan ollessa perätilassa, jännitti se tietenkin etukäteen, sillä sektiosta usein kuulee pelottavia tarinoita sekä operaatiosta että hitaasta toipumisesta. Onneksi muutama tuttu sanoi myös päinvastaista ja täytyy sanoa, että voin yhtyä sektiosta positiiviseen sävyyn kertoviin synnyttäjiin. Kaikin puolin tuntuu, että sektio meni tosi helposti ja toivuin siitä nopeammin kuin oletin. Minulle ei jäänyt sektiosta minkäänlaisia kammoja ja olen tarvittaessa valmis siihen uudelleen. Muiden bloggaajien tuoreita synnytyskertomuksia luettuani ja näin hyvän sektiokokemuksen jälkeen ei alatiesynnytys oikeastaan edes houkuttele, vaikka tietenkin olen siihen valmis, mikäli ei ole syytä valita taas sektiota.

Kommentit (2)

  1. Raija 22.2.2017 klo 14:07

    Olipa kiva lukea teidän synnytyskertomus! Olinkin jo vähän odotellut tätä. :)

    Täytyy myöntää, että pieni kateus iski tätä lukiessa, kun oma toipuminen ottaa niin paljon aikaa. Sektiolla olisi varmaan päässyt vähän helpommalla. Tosin eihän sitä voi koskaan tietää, miten synnytys menee – oli se sitten sektio tai alatie.

    • Minttu
      Minttu 22.2.2017 klo 20:26

      Totta, aina synnytyksessä voi tulla yllätyksiä oli tapa kumpi vain. On helppoja ja vähän vaikeampia. Niin kuin teidän blogiin jo kommentoinkin, melkein tuntuu kuin olisin huijannut pojan maailmaan. Sen verran helpolta synnytys ja toipuminen tuntui.

Vastaa kirjoittajalle Raija Peruuta »

(*) pakolliset kentät, sähköpostiosoite näkyy vain ylläpidolle