09/2015

Sotasuunnitelma

21.9.2015

Ovulaatiotesti näytti odotetusti negatiivista tänä aamuna (toissapäiväisen, lauantaisen, positiivisen jälkeen). Soitin siksi klinikalle ja juttelin lääkärin kanssa, mitä jatkossa tehdään, jos ovulaatio taas näyttää osuvan lauantaille (eli kierto pysyisi tasaisesti 28-päiväisenä).

Jatkossa, jos follikkeliultrassa arvioidaan, että ovulaatio osuu taas lauantaille, perjantaiaamuna otetaan irrotuspiikki (pregnyl) ja inseminaatio tehdään myöhemmin samana päivänä.

En olisi halunnut vielä tässä vaiheessa ottaa hormonihoitoja käyttöön, vaan kokeilla muutaman kerran luonnolliseen kiertoon, mutta jos tämä kierto on taas 28 päivää ja rakkula viittaa ensi kierrossakin lauantaihin, piikki on ainoa vaihtoehto. Nyt toivonkin, että tämä kierto olisi päivän tai pari pidempi, jotta ovulaatio siirtyisi luonnollisesti arkipäivälle.

Ovulaatiopäivä

19.9.2015

Niinhän siinä sitten kävi, että useamman päivän toiveikkaasta tikuttamisesta huolimatta hymynaama ilmestyi tikkuun vasta tänä aamuna (lauantai). Lääkärihän arvioi follikkelin koon perusteella ovulaatiopäiväksi torstaita tai perjantaita, mutta lopulta positiivisen tuloksen päivä oli juuri sama kierron päivä kuin edellisessäkin kierrossa kun Minttu vasta testaili ovulaation löytämistä. Harmittaa kovasti, että tämä kierto menee nyt klinikan viikonloppuvapaiden takia ohi (olemme ainakin ymmärtäneet että inseminaatio maanantaina olisi jo liika myöhäinen?).

Meillä ei ole suuria odotuksia sille, että jo ensimmäisellä kerralla tärppäisi, mutta olisi ollut kuitenkin ihana päästä jo yrittämään klinikalle! Minulla on muutenkin sellainen olo, että ensimmäiset 2-3 yritystä pitää ”hoitaa pois alta” edes odottamatta silloin positiivista tulosta, että myöhemmillä kerroilla voisi sitten oikeasti onnistaa (en halua edes ajatella sitä pettymystä jos ei onnistakaan). Tieto hedelmöityshoitojen onnistumisprosentista ja muiden naisparien blogien lukeminen ovat saaneet minut suhtautumaan koko homaan hyvin realistisin odotuksin. Mutta vaikka odotukset ovat kuinka realistiset ja ovulaation todennäköinen osuminen lauantaille oli etukäteen tiedossa… harmittaa silti kyllä kamalasti. Vaikka pettymyksiin on yrittänyt varautua jo ennen hoitoihin lähtöä, ja vaikka kyse ei ole tämän vakavammasta takaiskusta, ja vaikka tietää että ensi kuussa on kaikki mahdollisuudet päästä klinikalle asti yrittämään, niin saimme tänään hieman esimakua siitä, minkä takia hedelmöityshoidot ovat usein henkisesti raskas kokemus. Ensin toivotaan kovasti, sitten odotetaan, sitten testataan, ja lopuksi petytään. Ja sitten pitää koota itsensä ja aloittaa koko homma alusta! Meillä pettymys oli onneksi näin alkuun pieni, mutta ymmärrän nyt kyllä paremmin hoitojen rankkuuden, jos pettymyksiä karttuu kuukausi kuukauden jälkeen ja hoitojen edetessä niiden mittakaavakin kasvaa, kun kyse onkin ovulaatiotestin sijaan raskaustestin tuloksesta.

Seuraavaksi täytyy jutella lääkärin kanssa siitä, mitä tehdään jos näyttää että Mintun kierto menee jatkossakin niin tasaisesti että ovulaatio osuu aina viikonlopulle. Ja muistuttaa itseä, että onhan tässä jäljellä vielä muutama yrityskerta tämän vuoden puolella. Ja lohduttautua sillä ajatuksella, että ainakin Minttu saa syödä ja juoda tulevalla ulkomaan reissulla huoletta mitä haluaa, koska raskauden mahdollisuutta tästä kierrosta ei ole.

Ensimmäinen follikkeliultra

15.9.2015

Jännät ajat lähestyvät. Kävin tänään ensimmäisessä follikkeliultrassa. Nyt on kiertopäivä 11.

Käynti oli nopea ja kesti alle 10 minuuttia. Kalvo oli kuulemma hieno ja paksu (8-9 mm) ja vasemmalla puolella oli 16-17 mm kokoinen rakkula. Kysyin, mikä on tavallinen valmiin rakkulan koko. Lääkärin mukaan valmiit rakkulat ovat keskimäärin 18-20 mm.

Lääkäri määräsi minut aloittamaan ovulaatiotestit jo huomenna ja hän arvioi, että positiivinen tulos tulee viimeistään perjantaina. Kuulemma, jos menisi lauantaille asti, rakkula olisi jo 23 mm kokoinen eli ei osuisi keskiarvohaarukkaan. Olimme itse laskeneet edellisen kierron (kp 15) perusteella, että LH-huippu osuisi viikonlopulle tai ehkä jopa maanantaille, mutta lääkärin mukaan se on epätodennäköistä.

Ensimmäinen inseminaatio voidaan ehkä tehdä siis jo ennen viikonloppua. Huikeaa! Ja jännittävää, sillä olimme asennoituneet viettämään vielä yhden ”tavallisen viikonlopun”, ja nyt inseminaatio tehdäänkin ehkä jo tällä viikolla.

(Toivotaan nyt, että klinikalle päästään tässä kierrossa, koska lauantai on positiivisen tuloksen suhteen ongelma. Klinikka ei ole auki viikonloppuna.)

Käynti psykologilla ja hoitajalla

11.9.2015

Kuten Marikki kertoi ensikäynnistä kirjoittaessaan, kävimme Väestöliiton klinikan psykologilla elokuun alussa saamassa hyväksynnän luovutettujen sukusolujen käytölle. Jännitimme psykologille menoa aika paljon, sillä emme oikein tienneet, mitä odottaa. Olimme lukeneet joidenkin joutuneen käymään keskustelemassa useamman kerran ennen hoitolupaa, joten pelkäsimme, että jos emme psykologin mielestä olekaan valmiita vanhemmiksi ja joutuisimme jatkotoimenpiteisiin. Koska olemme kaksi hikipinkoa, juttelimme tulevasta psykologikäynnistä kesän aikana ja yritimme selkeyttää omia ajatuksiamme aiheista, joista olimme jutelleet jo aiemminkin kahdestaan.

Olimme psykologin luona 1,5 tuntia. Keskustelu sujui hyvin (mitä nyt itkeä vollotin, kun Marikki kehui minua hyväksi äitikandidaatiksi) ja tunnelma oli ystävällinen ja alkujännityksen jälkeen aika rento. Aika pitkälti keskustelu pyöri olettamiemme teemojen ympärillä (pelkomme, toiveemme, syymme, tukiverkko, roolit, jne.). Ainakin minä yllätyin siitä, että psykologi ei oikeastaan kysellyt parisuhteestamme tai kyvyistämme ryhtyä vanhemmiksi. Emme myöskään puhuneet luovuttajan valinnasta tai luovuttajaan liittyvistä asioista juuri ollenkaan. Iso osa tapaamisesta painottui mahdollisten vastoinkäymisten ja totutusta poikkeavan perhemallin aiheuttamien tilanteiden käsittelyyn. Puhuimme myös siitä, miten aiomme kertoa lähipiirille ja lapselle, miten lapsi on saanut alkunsa. No totta kai kerromme lapselle avoimesti alusta asti (aina ikään sopivalla tasolla)! Ihan lähimmäisille ihmisille kerromme todennäköisesti enemmän ja muille tutuille vähän vähemmän. Järjellä ja salailematta.

Ilmeisesti psykologi oli tyytyväinen siihen, miten olemme valmistautuneet mahdolliseen tulevaan vanhemmuuteen, sillä hän kertoi kirjoittavansa tietoihimme, että hänen puolestaan ei ole esteitä hoitojen aloittamiselle.

Samalla reissulla piipahdimme myös hoitajan puheilla, sillä meillä oli kesän aikana tehtävänä päättää, kenen luovuttajan sukusoluja haluamme käyttää. Meillä oli loppusuoralla muutama vaihtoehto, joiden joukosta valinta oli lopulta aika selkeä. Kävimme hoitajan kanssa ensin läpi tapaamisemme psykologin kanssa (Väestöliiton klinikalla kaikki työntekijät ovat erittäin ystävällisiä ja kiinnostuneita joka vaiheessa kuulemaan tunnelmiamme ja ajatuksiamme kustakin hoidon vaiheesta). Sen jälkeen kaivoimme esiin kesän aikana keräämämme kysymyslistan ja saimme epäselviksi jääneisiin yksityiskohtiin selkeät vastaukset. Lopuksi hoitaja tarkisti valitsemamme luovuttajan profiilin (tunnettu profiili ja pestyä tavaraa) ja merkitsi haluamamme määrän sukusoluja (kolme olkea) tilattavaksi seuraavalla viikolla. Tätä kirjoittaessa oljet ovat olleet jo hyvän aikaa klinikalla odottamassa ja laskukin on jo maksettu.

Salaisuus

8.9.2015

Kuten Minttu edellisessä kirjoituksessa mainitsikin, pidämme parisuhteen rekisteröinnin toistaiseksi salaisuutena. Emme ole halunneet kertoa lähipiirissä vielä vauvaprojektista, joten yhtäkkinen rekisteröintiuutinen kummastuttaisi ja herättäisi kysymyksiä – ja varmasti kaikista läheisimmät olisivat ihmeissään ja loukkaantuneitakin siitä, miksi emme kutsuneet heitä mukaan juhlistamaan tilaisuutta. Olisi vaikea selittää, että tämä nyt oli enemmän käytännön asia, jos varsinaisen syyn kuitenkin jättäisi kertomatta.

Painavin syy siihen miksi emme ole halunneet kertoa vauvaprojektista (tai ylipäänsä vauvahaaveesta) muille on se, ettemme halua ylimääräistä painetta ja odotuksia hedelmöityshoidoille. Ajattelimme, että kerromme asiasta vasta sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa. Hedelmöityshoidoissa on niin paljon stressitekijöitä ja liikkuvia osia, että siitä haluaa ainakin näin aluksi karsia pois kaikki ulkopuolelta tulevat (hyväätarkoittavatkin) toiveet ja odotukset. Ehkä taustalla on myös pelko pettymyksestä (ja pettymyksen aiheuttamisesta muille). Entä jos kerromme heti suunnitelmistamme kaikille, ja sitten lasta ei kuulukaan? Tiedämme, että uutinen vauvaprojektista ilahduttaisi kummankin suvun puolella kovasti ja aiheuttaisi varmasti paljon hössötystä, kysymyksiä ja neuvoja. Olisi todella surullista kaikille, jos kaiken sen jälkeen lasta ei tulisikaan. Vaikka meille on joskus vihjailtu varovasti perheen perustamisesta en kuitenkaan usko että kukaan lähipiirissämme on tosissaan odottanut meidän hankkivan lapsia.

Varsinkin alussa kun lapsesta alettiin puhua, oli mukava että asia oli vain meidän kahdenkeskinen salaisuus josta juteltiin saunassa, lenkkipoluilla ja pitkillä automatkoilla. On ollut ihana seurata yhdessä muiden sateenkaariperheiden ja naisparien blogeja, miettiä mahdollista pinnasängyn paikkaa ja haaveilla (ja vähän kinastella) lasten nimistä. On myös hyvä, että meillä on ollut paljon aikaa rauhassa miettiä ja puhua asiasta ja selkeyttää omia toiveitamme, pelkojamme ja ajatuksiamme aiheeseen liittyen. Minulle on ollut hyvin tärkeää, että olemme pohtineet yhdessä kunnolla muun muassa sitä, mitä biologinen ja sosiaalinen äitiys merkitsevät meille itsellemme, ennen kuin olemme joutuneet puhumaan aiheesta muiden kanssa.

Kieltämättä nyt, kun lapsihaaveesta on puhuttu tosissaan noin kaksi vuotta, ja ensimmäinen yrityskerta on jo lähellä, minusta alkaa tuntua kuin pakahtuisin salaisuutemme kanssa! Kun päivittäiset keskustelumme ja lähitulevaisuuden suunnitelmamme pyörivät nyt niin kovasti lapsiprojektin ympärillä, on todella vaikea olla puhumatta aiheesta muiden kanssa. Hiukan olen lipsunutkin tässä asiassa – yhdelle ystävälleni olen ennen hoitoihin hakeutumista varovasti maininnut, että mekin olemme hieman haaveilleet lapsesta, ja toiselle taas lipsautin ensikäyntiajan varattuani, että olemme varanneet ajan, mutta emme ole sen jälkeen puhuneet asiasta. Tuntuu vähän hassulta olla kertomatta esimerkiksi läheiselle kaveripariskunnalle tai sisaruksillemme vauvaprojektista. Etenkin kun epäilemme hieman, että tuo kaveripariskunta on jo saattanut arvata suunnitelmamme vaikka aiheesta emme ole heidän kanssaan puhuneetkaan. Olo on vähän samanlainen kuin silloin nuorempana kun olin vielä kaapissa. Silloin tuntui, että kaikki varmasti tietävät asian, ja olisin itsekin halunnut kertoa sen, mutta en jostain syystä ollut valmis tai uskaltanut.