10/2015

Two Week Wait

30.10.2015

Tässä kuussa olemme päässeet ensimmäistä kertaa kokemaan sen kuuluisan kahden viikon odotuksen, piinapäiviksikin niitä kutsutaan. Inseminaatiosta on nyt 11 päivää, ja vielä pitäisi muutama päivä malttaa odottaa ennen raskaustestien esille kaivamista. Olemme ajatelleet testata sunnuntaina elleivät Mintun kuukautiset ala ennen sitä.

Olemme kumpikin yllättyneitä siitä, miten helppoja nämä pari viikkoa ovat olleet. Olimme varautuneet siihen, että odottaminen olisi hermoja raastavaa, mutta aika on kulunut yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Asiaan vaikuttaa varmasti eniten se, että kyseessä on ensimmäinen yrityskertamme eikä onnistumiselle ole vielä samalla lailla paineita kuin useamman yrityskerran jälkeen olisi. Säästötili ei näytä vielä tyhjää, eikä taustalla ole aiempien yritysten aiheuttamia pettymyksiä, joten olemme säästyneet vielä suuremmilta stressinaiheilta ja saaneet ottaa aika rennosti.

Vaikka testipäivän odottaminen on ollut yllättävän helppoa, on näihin päiviin kuitenkin mahtunut monenlaisia tunnelmia. Inseminaatiopäivänä päällimmäisenä tunteena taisi kummallakin olla epätodellinen olo. Oli vaikea ymmärtää, että kuukausien suunnittelun ja odotuksen jälkeen pääsimme vihdoin yrittämään klinikalle! Olo oli niin innostunut, toiveikas ja helpottunut, että tuntui aivan mahdolliselta, että juuri me olisimme se pari jota onnistaa heti ensiyrittämällä!

Menimme kumpikin inseminaation jälkeen töihin loppupäiväksi ja ajatukset pyörivät kyllä kaikissa muissa kuin työasioissa! Mintulla oli höntti olo (”hitto, meille voi tulla vauva!”) ja minä puolestani laskeskelin työhommien ohessa kuukausia ja sitä, milloin vauva syntyisi jos nyt heti tärppäisi. Seuraavana päivänä päätin, etten halua ottaa selvää raskausoireista tai alkion kiinnittymisestä, vaan halusin olla onnellisen tietämätön kaikesta siitä mitä pitäisi tapahtua tai millaisia tuntemuksia Mintulla pitäisi olla. Ajattelin, että ehtiihän sitä tietoa etsiä sitten seuraavan yrityksen jälkeen (inseminaatiopäivän yltiöpositiivisuus oli nähtävästi karissut pois toiseen päivään mennessä).

Minttu tunnusteli ja kuulosteli ensimmäiset päivät ahkerasti mahaansa, joka tuntui kuplivan ja pistelevän, ja mietimme tapahtuiko siellä jotain vai olivatko tuntemukset vain reissun jälkeisiä turvotusoireita. Kolmantena päivänä Mintulla oli rauhallinen ja levollisen luottavainen olo siitä, että raskaus alkaa. Minua puolestaan epäilytti kaikki. Entä jos ajoitus oli liian myöhäinen? Entä jos johtofollikkeli olikin aivan surkea? (Minttu ei päässyt reissun takia ultraan joten emme tiedä tarkalleen follikkelin kokoa.) Entä jos lääkäri vain sanoi inseminaation yhteydessä että kaikki näyttää oikein hyvältä muttei oikeasti tarkoittanut sitä?

Neljäntenä päivänä Minttu sortui ja googlasi alkuraskauden oireet. Selvisi, että alkion kiinnittyminen tapahtuu, jos niikseen tulee, vasta tulevana viikonloppuna. Kaikki tähän astiset nipistelyt ja viiltelevät tunteet vatsassa olivat siis olleet psykosomaattisia. Ostimme pari lastenkirjaa alennuksesta, luottavaisin mielin siitä, että vaikka nyt ei onnistuisikaan, onnistuu vielä joskus.

Toinen viikko inseminaation jälkeen on kulunut vielä nopeampaa. Minulla on ollut niin kiirettä töissä, että en ole edes muistanut miettiä asiaa työpäivien aikana. Kahdeksantena päivänä inseminaatiosta Mintulla oli omien sanojensa mukaisesti aallonpohjapäivä, ja varma tunne siitä, ettei ole ainakaan raskaana. Viimeisen parin päivän aikana Mintulla on ollut haamuista lievää kuukautiskipua ja outo tunne mahassa. Minä olen ollut kotona aivan kamalassa flunssassa ja viihdyttänyt itseäni miettimällä lasten nimiä ja selaamalla viime vuoden suosituimpien nimien listaa. Nyt myös Mintulla on kuumeinen olo, viluttaa ja hieman lämpö koholla, mutta ei nuhaa tai yskää. Flunssaoireita vaiko alkuraskauden oireita? Tänään Mintulla on ollut aivan kuukautisia enteilevä olo, eli jäämme nyt jännittämään, pääsemmekö testaamaan tänä viikonloppuna vai ehtivätkö kuukautiset alkaa ennen sitä.

Luettavaa ja selattavaa

24.10.2015

Tässä ensimmäisen raskaustestin ajankohtaa odotellessa olemme miettineet, mikä olisi kattavin raskaus- ja vauva-ajasta kertova tietokirja omaan kirjahyllyyn hankittavaksi. Tällä hetkellä harkitsemme joko Suomalaista vauvakirjaa tai Odottavan äidin käsikirjaa. Vauva: omistajan opas olisi varmasti hauska (ja informatiivinen), mutta sen taidan varata kirjastosta sitten, kun olemme tukevasti raskaana.

Paikallisten kirjakauppojen hyllyssä oleva valikoima on suoraan sanottuna suppea, joten kirja pitäisi tilata sokkona netistä. Monista netin listoilta ja palstoilta löytyvistä kirjasuosituksista on painos loppu. Vaihtoehtoja ei lopulta ole kovin montaa, mutta koska kyse on tietokirjoista, ei näitä kovin montaa raaski ostaa. Kirjastosta löytyy tietenkin paljon valikoimaa, mutta kirjat ovat haluttua tavaraa ja harvemmin saatavilla.

Kuvat: Adlibris

Ensimmäinen inseminaatio

19.10.2015

Eilisaamuna (sunnuntaina) Clearbluen ovulaatiotestiin piirtyi kierron ensimmäinen hymynaama. Siksi otimme heti kahdeksalta tänä aamuna yhteyttä Väestöliiton klinikkaan ja saimme inseminaatioajan lounastauoksi. Olin töissä kuin tulisilla hiilillä siihen asti, kun lähdin hakemaan Marikkia matkalla klinikalle. Jännitin inseminaatiota enemmän kuin aiempia käyntejä, enkä osannut olla tilanteessa täysin rento, mutta toimenpide kävi nopeasti. Marikki oli mukana ja piti kädestä.

Odotin, että inseminaation jälkeen laitetaan heti housut jalkaan ja lähdetään, mutta sainkin makoilla penkissä kymmenisen minuuttia. Samalla kävimme läpi lääkärin kanssa seuraavat vaiheet ja saimme myös siemennestetutkimuksen tulokset. Sukusolut olivat erittäin hyvää laatua. MOT5-sperma (0,5 ml) sisälsi 19,5 miljoonaa siittiötä (39 miljoonaa millilitrassa). 58 prosenttia (eli yli 11 miljoonaa käytetyssä oljessa) olivat eteenpäin uivia. Lääkäri arvioi ultraäänen perusteella, että munarakkula oli puhjennut (oikealta puolelta) aiemmin aamulla, ja että limakalvo oli 9,5-10,5 mm paksu. Inseminaatio meni lääkärin mukaan teknisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Olosuhteiden pitäisi siis olla kunnossa. Nyt se on enää tuurista kiinni.

Kun pääsimme autolle, pötköttelin vielä hetken auton takapenkillä jalat kattoa kohti. (Tuli melkein mieleen The L Word ja If These Walls Could Talk 2…) Nyt edessä on ensimmäistä kertaa se kuuluisa kahden viikon odotus. Ensimmäisen puolikkaan päivän perusteella odottelu ei tule olemaan helppoa. Puhuimme Marikin kanssa, että vaikka minulle on ominaista olla realistipessimisti ja Marikki odottaa muuten vain pahinta, yritämme olla tämän asian suhteen mahdollisimman optimistisia ja toiveikkaita, sillä petymme joka tapauksessa, mikäli raskaus ei tärppää. Kuvan mallin mukaisesti siis iloa ja hymyä elämään ja mahdollisimman rentoa odottelua.

Lomalla

18.10.2015

Nyt on kiertopäivä 15 ja on taas ovulaatiotestauksen aika. Tällä kertaa ovulaatiotikut matkustivat kanssamme ulkomaille ja tikuttelu aloitettiin lomareissulla. Ainakin tähän asti testit ovat (onneksi) näyttäneet negatiivista. Nyt kun olemme palanneet reissusta kotiin ja lauantaistakin on selvitty (toisin kuin viime kuussa, jolloin ovulaation osuessa lauantaille emme päässeet klinikalle yrittämään inseminaatiota), odotellaan jännittyneenä milloin tikkuun piirtyy hymynaama.

Syyskuun pienen pettymyksen jälkeen halusimme kumpikin ottaa hetkeksi hieman etäisyyttä koko vauva-asiaan, ja sen takia blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminenkin jäivät vähäiseksi. Toive lapsesta on niin suuri ja koko projekti sen verran tärkeä, että on vaarana että ajatukset ja keskustelut pyörivät vain pelkästään tämän yhden aiheen ympärillä. Siksi olikin mukava keskittyä hetkeksi reissun suunnitteluun, lomailuun ja aivan muihin juttuihin muutaman viikon ajan.

Tikuttelu ja reissu ovat nyt kuitenkin hiljalleen kääntäneet ajatuksia taas uudelleen vauvaprojektia kohti. Eksyin reissussa aika usein kauppojen lastenvaateosastoille vauvanvaatteita ihastelemaan ja hypistelemään sekä haaveilemaan siitä, miten ihanaa olisikaan, jos seuraavalla reissulla meillä olisi jo tuloillaan tai olemassa oma lapsi. Tyydyin nyt ostamaan pääasiassa tulijaisia sukulaislapsille, mutta tein myös hieman vauvanvaateostoksia (kuten kuvan suloisen pienen paidan) tulevaa varten.

Kuva: Cath Kidston

Luovuttajan valinta

5.10.2015

Luovuttajan valinta on niin yksityinen asia, että siitä on vähän vaikeakin kirjoittaa näin julkisesti. On niin paljon pohdittavaa ja suuria päätöksiä tehtävänä alkaen siitä, mistä luovuttajaa etsitään ja millaisia ominaisuuksia tällä mahdollisesti toivotaan olevan. Tähän päälle vielä oikeudelliset ja taloudelliset seikat, sekä taustalla tietenkin harras toive siitä, että päätös tuntuisi vielä vuosienkin päästä oikealta ja että se olisi tulevan lapsen kannalta se kaikista paras mahdollinen.

Sukusolujen luovuttaja voi löytyä monesta eri paikasta: esimerkiksi nettipalstalta, tuttavapiiristä, hedelmöityshoitoklinikan kautta tai tanskalaisesta spermapankista. Kaikilla näistä vaihtoehdoista on omat hyvät ja huonot puolensa, joita naisparit ja itselliset naiset joutuvat puntaroimaan. Meille valinta oli alusta asti selvä: halusimme asioida hedelmöityshoitoklinikalla (koti-inseminaation sijasta) ja käyttää tanskalaisia sukusoluja.

Aivan aluksi kun aloimme puhua lapsen hankinnasta, ajattelin että tuttavapiiriin kuuluva luovuttaja olisi ollut se kaikista ihanteellisin vaihtoehto lapsen kannalta. Haaveilin siitä, miten hienoa olisikaan, jos meillä olisi joku todella mukava ja luotettava miespuolinen ystävä, joka voisi olla läsnä lapsen elämässä, mutta joka ei kuitenkaan olisi kiinnostunut jakamaan arjen vanhemmuutta kanssamme. Sellaista henkilöä ei tuttavapiiristämme kuitenkaan löydy, ja ehkä parempi niin, sillä en tiedä olisimmeko lopulta olleet valmiita jakamaan lasta kolmannen (vaikkakin kuinka ”arkeen kuulumattoman”) vanhemman kanssa jos meillä olisi ollut siihen oikeasti mahdollisuus. Ruusuisista haavekuvistani huolimatta tuttuun luovuttajaan olisi liittynyt myös omat riskinsä ja neuvottelunsa etenkin rajoista ja rooleista, ja olisi ollut tietenkin se vaara, että joko me tai luovuttaja olisi vuosien varrella muuttanut mieltään aiemmin sovituista suunnitelmista tai tuntenut tilanteen hankalaksi, ja se olisi voinut heijastua negatiivisesti myös lapseen.

Emme harkinneet nettipalstoilla luovutuspalvelujaan tarjoavia luovuttajia missään vaiheessa. Koti-inseminaation ja omin päin löydetyn luovuttajan taloudellinen etu voi tietenkin olla huomattava verrattuna kalliisiin klinikkahoitoihin, mutta klinikalla tehtyjen hedelmöityshoitojen turvallisuus (niin lakipykälien kuin esimerkiksi tautienkin suhteen) painaa meidän mielestämme vaakakupissa huomattavasti enemmän kuin niiden kallis hinta. Emme olisi yksinkertaisesti uskaltaneet luottaa meille täysin vieraaseen ihmiseen joka olisi tarjonnut luovutuspalvelujaan. Näidenkin luovuttajien joukossa on varmasti myös luotettavia ihmisiä, mutta olen lukenut liikaa kauhutarinoita netistä löydettyjen tuntemattomien luovuttajien käytöstä, enkä ikinä pystyisi luottamaan vieraan ihmisen sanaan omasta terveydentilastaan tai siitä, kuinka monelle parille hän on aikeissa luovuttaa sukusoluja tai miksi hän tekee luovutuksia omin päin sen sijaan että luovuttaisi hedelmöityshoitoklinikan kautta.

Aivan täydellistä varmuuttahan ei klinikan tai spermapankin kautta löydetyistä luovuttajistakaan ole, mutta se on silti mielestämme se luotettavin ja turvallisin ja siksi meille sopivin vaihtoehto. Luovuttajat käyvät läpi haastattelut ja testit, meidän (ja heidän) oikeusturva on taattu ja tultuaan täysi-ikäiseksi lapsella on mahdollisuus ottaa selvää luovuttajan henkilöllisyydestä. Tämäkään ei tunnu aivan täydelliseltä vaihtoehdolta, mutta on mielestämme olemassa olevista vaihtoehdoista kuitenkin se paras mahdollinen.

Päädyimme käyttämään tanskalaista spermapankkia sen sijaan että ostaisimme sukusolut klinikan omasta spermapankista. Maantieteellinen välimatka meidän ja luovuttajan välillä tuntuu hyvältä, eikä pelkoa ole ainakaan siitä, että luovuttaja voisi olla joku tuttu tai samalta paikkakunnalta, ja toivottavasti myös riski siitä, että lapsi tulevaisuudessa tutustuisi tietämättään biologisiin puolisisaruksiinsa pienenee entisestään. Jos kävisi niin, että luovuttaja olisi klinikkakiintiön täytyttyä päättänyt jatkaa luovuttamista omin päin netin kautta (kuten jossain kauhutarinassa oli käynyt), käy kukaan tanskalainen tuskin luovutusmatkoilla täällä Pohjois-Suomessa asti!