09/2016

rv 30+0

Epämukavuusalueella ollaan

26.9.2016

Meillä on mukamas ollut niin kiire, ettemme ole ehtineet kirjoittamaan blogiin kohta kahteen viikkoon. Toisaalta ei meillä ole paljon kerrottavaakaan ollut. Töitä ja mahan kasvatusta.

Vatsa on kasvanut lähes silmissä. Vielä viime viikolla se oli söpö pömppä, joka ei liiemmin takaapäin näkynyt ja halutessani pystyin sen melkein peittämään löysemmällä paidalla. Mutta tänä aamuna, ottaessamme Marikin kanssa 30+0 -kuvia, tajusin, että viimeistään nyt näytän raskaana olevalta. Kuulin tänään töissä jopa kommentin tähän suuntaan. Liekö syynä päivän vaatevalinta vai muuttuiko vatsan ulkomuoto oikeasti viikonlopun aikana.

Puolitoista viikkoa sitten kirjoitin, että raskaus ei juurikaan anna merkkejä itsestään oireiden muodossa. No, nyt kun olemme päässeet raskausviikolle 30 asti, voin sanoa, että kyllä tuntuu kropassa. Lähetin tänään jopa viestin neuvolaan verkkopalvelun kautta, koska halusin varmistaa, että yhtäkkiä ilmestyneet ja voimistuneet jomottelut kuuluvat asiaan eikä ole tarvetta piipahtaa lääkärin juttusilla. Terveydenhoitaja vastasi viestiini ja kuittasi kuvailemani oireet normaaleiksi tämän raskausvaiheen oireiksi, joista ei tarvitse huolehtia.

Lyhykäisyydessään: alavatsaa, nivusia ja häpyluun aluetta jomottelee eri tavoin. Olo alkaa kieltämättä olemaan epämukava – paitsi jos istun. Seisominen, käveleminen, pyöräily, pukeminen, istuutuminen, makuulle laittaminen, sängystä nouseminen… lähes aina tuntuu jonkin asteinen epämukavuus, kipu, vihlonta, kiristys tai jomotus jostain päin alavatsan aluetta. Suurimman osan ajasta kyse on vain epämukavuudesta, mutta ajoittain lisänä on lyhytkestoisesti joku muu mainituista. Aluksi (reilu viikko takaperin) näitä tuntui vain harvakseltaan ja pääasiassa iltaisin tai esimerkiksi kävelylenkin jälkeen. Nyt epämukavuuden tunne kummittelee heti aamusta alkaen, kun ähisen sukat jalkaan.

Kyse on kuulemma liitoskivuista ja ne saattavat heijastua pitkin alavatsaa ja nivusia. Ja ne voivat vielä pahentuakin, kun vauva alkaa kääntymään ja asettumaan oleskelemaan pää alaspäin. Toistaiseksi olemme tulkinneet, että Alien majailee pääasiassa pää ylöspäin (vartaloni oikealla puolella), sillä potkut/nyrkkeilyt tuntuvat pääasiassa virtsarakon seuduilla ja vasemmalla puolella vatsaani.

Lisäksi vatsa on alkanut kovettumaan (kohtu harjoittelee supistelua) muutaman kerran päivässä aina pari sekuntia kerrallaan. Aiemmin sitä tapahtui silloin tällöin. Tällä hetkellä se on päivittäistä. Kovettumiseen ei liity minkäänlaista kipua (se tuntuu pääasiassa kiristävältä tai hassulta), joten siitäkään terveydenhoitaja netin toisessa päässä ei ollut huolissaan. Jos kovettuminen alkaa olemaan kivuliasta tai vatsa ei pehmene, pitää ottaa uudestaan yhteyttä. Siinä tapauksessa tosin otan puhelimen kouraan enkä jää odottelemaan vastausta viestiin!

Vaikka yllä oleva menikin negatiivisen puolelle, ei tämä vatsa vielä kovin paljon häiritse elämää. Loppuraskauden uupumus ei ole vielä iskenyt, vaan pikemminkin olen viime aikoina ollut aiempaa pirteämpi. Pystyn käymään ongelmitta töissä ja istumaan päivät työpisteellä. Sähköpöytää ei tosin parane nostaa seisonta-asentoon. Pidemmät autoilumatkatkaan eivät vielä aiheuta isompaa epämukavuutta. Minun on tarkoitus lokakuun alussa tehdä vielä yksi reissu sukuloimaan, jos vointi ei tästä liiemmin heikkene. Sen jälkeen tuon pidemmän automatkan saakin tehdä sukulaiset seuraavaksi.

rv 28+3

Missä ne raskausoireet on? 

15.9.2016

Olen alkanut vastaamaan voinnin kysyjille ”hyvä on vointi; odottelen yhä, milloin ne raskausoireet oikein alkaa”. Enkä ihan hirveästi liioittele. Jos unohdetaan ensimmäiset viikot (noin rv 10 asti), olen ollut hyvin oireeton.

Alussa rintavarustus oli todella kipeä, mutta kun siitä päästiin, isoin ongelma/oire on ollut ajoittainen paine virtsarakon alueella. Tätä jatkuu edelleen. Selkä on välillä iltaisin makuulle mennessä väsyneen oloinen ja ajoittain alavatsassa vihlaisee lyhyesti. Eihän kaikki kärsi pahoista oireista koko raskauden aikana, mutta silti puolittain odotan, että kohta pamahtaa, ja joudun sairaslomalle. En uskalla töissä miettiä hommia kovin monen viikon päähän. Kohta ei tosin tarvitsekaan, sillä ennen äitiysvapaan alkua on kuusi kokonaista viikkoa ja huominen töitä. On todella onnekas olo, että olen tähän asti päässyt näin vähällä.

Tänään oli taas rutiininomainen parikymmenminuuttinen neuvolassa. Pissanäyte (ok), omatoimipaino ja -paineet (ok ja ok), sydänäänet (vähän aiempaa matalammat, maltilliset 145+), kohdunpohjan korkeuden mittaus (24,5 cm, vähän normaalikäyrän alapuolella), pari mieleen tullutta kysymystä, hemoglobiinimittaus minun pyynnöstä (117), seuraava aika rv 33 ja ulos. 

Kysyttiin mielenkiinnosta, voisiko isyydentunnustuksen vastakohdan hoitaa neuvolassa, mutta terveydenhoitajalla ei ollut siitä tietoa. Sanoi, että paras olla yhteydessä lastenvalvontaan. No, ei me varmaan sinne oteta yhteyttä, jos kerran isyydentunnustuslaput tulee muutamassa päivässä kotiutumisen jälkeen postissa. Tuskinpa isättömyyttä nopeammin saa virallisiin kirjoihin. 

Marikin osalta hauskinta käynnissä oli vauvan pään tunnustelu. Kun terveydenhoitaja ja opiskelija mittailivat ja tunnustelivat kohtua, pyydettiin Marikki mukaan, kun Alienin pää tuntui ilmeisen selvästi kohdun yläosassa. Siellä se kuulemma tuntui peukalon ja etusormen välissä, liikahti käsien alla. 

rv 27+1

Sokerirasitustesti läpäisty

6.9.2016

Tajusin tänään kalenteria katsoessa, että nyt on tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Hui. Ennen raskautta ja alkuraskaudesta kärsin lievästä tai vähän pahemmastakin synnytyspelosta, mutta tässä kesän aikana olen ilmeisesti unissani (koska en tunnusta tehneeni sitä valveilla) käsitellyt pelkoani ja totesin viikko-pari sitten, että enää ei pelota. Jännittää edelleen, mutta ei pelota. Aina ne lapset on ulos saatu, tavalla tai toisella. Jos ei tule pelkästään puskemalla niin otetaan imukupilla, ja jos tarvitaan järeämpiä aseita, niin sitten leikataan. Ei Alien salamatkustajaksi loppuiäkseen jää. Tällä asenteella toivottavasti loppuun asti.

Heräsimme tänään anivarhain, sillä minulla oli sokerirasitustestiaika varattuna kymmenen yli seitsemäksi. Jouduin testiin iän puolesta (yli 24-vuotias), mutta olisin siihen lähtöpainoindeksinkin (yli 25) vuoksi joutunut. Stressasin sokerirasitustestin vuoksi ainakin viikon ajan ihan kunnolla. Miten tällainen säännöllisesti juomaan ja syömään tottunut pystyy olemaan 12 h syömättä ja juomatta, ja lisäksi vielä nielemään 75 grammaa sokeria sisältävän liemen tyhjään vatsaan, pitämään sen sisällään, ja odottamaan pari tuntia ennen muuta syömistä? Ja siihen päälle vielä kolme verikoetta! Migreeniä, huonoa olo, oksentamista?! Onneksi Marikki lähti seuramieheksi ja tueksi.

Pelkäsin, että sokerirasitustesti olisi jotain yhtä kammottavaa kuin vatsalaukun tähystys, mutta eihän tuo tuntunut yhtään missään! Valmistauduin testiin suunnitelmallisesti. Päätin, että pyrin välttämään nälkäkuoleman tankkaamalla edellisenä päivänä tavallista tukevammilla aterioilla ja join vettä iltaseitsemään mennessä ainakin yhtä paljon kuin tavallisesti joisin koko päivän aikana. Liekö psykosomaattista, mutta aamulla herätessäni ei minulla liiemmin ollut nälkä ja janoonkin riitti sallitun yhden vesilasillisen jämät. Ensimmäinen verikoe tuntui tavallisen inhottavalta ja noin kolmen desilitran sokeriliemi* maistui ätlöltä, mutta olisin sen voinut juoda vaikka ykkösellä alas. Hoitaja kuitenkin käski hieman hidastella, jottei se tule yllättäen ylös. Labran käytävällä odottelu sujui Marikin kanssa joutuisasti ja tunnin ja kahden päästä otetut verikokeet menivät minunkin osalta melkein rutiinilla. Iltapäivän puolella labratulokset löytyivät jo kaupungin verkkopalvelusta. Paastoarvo oli 4,3 (raja-arvon ollessa 5,3). Tunti liemen nauttimisen jälkeen arvo oli 5,7 (raja-arvo 10). Ja siitä tuntia myöhemmin arvo oli 4,7 (raja-arvo 8,6). Minun elimistöni osaa selvästi käsitellä sokeria. Ei ole yli kolmekymmenvuotinen harjoitus mennyt hukkaan!

Tämä viikko on minulla kesälomaa. Pieni tauko työkiireistä on kyllä paikallaan. Harmi, että syysflunssa iski päälle viime viikon lopuksi, joten suunnittelemani päivitäiset kävely-/pyöräilylenkit eivät ainakaan nyt alkuviikosta toteudu. Lomaviikon kunniaksi soittelin eilen pitkin virastoja.

Ensin sain vihdoin sairaanhoitopiirin potilasasiamiehen kiinni ja kysyin, minkälainen paperi meidän pitää allekirjoittaa, jotta Marikki saa tarvittaessa osallistua lapsen syntymän jälkeisiin hoitopäätöksiin, jos minä en siihen pysty. Herttainen virkamiesnainen luuli ensin, että totta kai, koska olemme rekisteröidyssä parisuhteessa, olemme molemmat yhteisen lapsemme juridisia huoltajia heti syntymästä lähtien. Jospa ensi kerralla! Korjattuani hänen väärän käsityksensä, hän lupasi palata pikaisesti asiaan tarkistettuaan ”tämän erittäin tärkeän asian” sairaanhoitopiirin juristin kanssa. Sain häneltä puhelun pari tuntia myöhemmin. Kuulemma riittää, että allekirjoitamme valtakirjan, jolla valtuutan Marikin sekä saamaan tietoa lapsen terveydentilasta että osallistumaan hoitoon liittyvään päätöksentekoon, mikäli en siihen itse kykene. Allekirjoituksilla olisi hyvä olla yksi todistaja. Asia selvä, helppoa. Ei tarvitse lähteä asianajajan puheille. Pitää muistaa mainita samat valtuudet myös Ipana-järjestelmän esitietolomakkeella ihan vain varmuuden vuoksi.

Soitin myös kunnan lastensuojeluun sisäiseen adoptioon liittyen. Puheluun vastannut lastensuojelun työntekijä oli ensin sitä mieltä, että soitin ihan väärään paikkaan, mutta tuli kolleegaansa konsultoituaan siihen tulokseen, että periaatteessa oikea paikka, mutta meidän pitää ensisijaisesti olla yhteydessä Pelastakaa Lapset ry:hyn. No, sen arvasin jo etukäteen, koska kunta ostaa adoptioneuvonnan sieltä, mutta luulin, että kunta haluaisi antaa valtuudet tuohon yhteydenottoon. Soitin siis PeLaan. Täti puhelimessa kertoi, että sisäisen adoption hakemuksen voi toimittaa heille vasta lapsen synnyttyä ja ennen sitä ei asiaa voi oikeastaan edistää mitenkään. Hän lupasi kuitenkin lähettää hakemuspaperit Marikin nimellä jo nyt. Liitteiksi tarvitaan sekä lapsen että hakijan (Marikin) virkatodistukset. Lisäksi toimistokäynnille pitää tuoda klinikalta lääkärin lausunto.

Kunhan sitten joulukuussa toimitamme sisäisen adoption hakemuksen PeLaan, he lähettävät meille kirjeellä tiedon adoptioneuvojasta, jolle voimme varata ensimmäisen käynnin. Sen lisäksi normaaliin proseduuriin kuuluu myös kotikäynti ja kotitehtäviä. Puristin PeLan tädistä ulos myös aikatauluarvion ja kuulemma keskimäärin adoptioneuvonnan läpivienti kestää 3-6 kuukautta. Ihan hullua! Ja niin helkkarin epätasa-arvoista. Jos nimittäin esimerkiksi pääkaupungissa adoptioneuvonta käsittää yhden lyhyen tapaamisen. Päätimme jo Marikin kanssa, että mikäli adoptioneuvonta tosiaankin sisältää kaiken maailman kotitehtäviä ja kestää kuukausia, valitamme jonnekin epätasa-arvoisista käytänteistä eri kunnissa, kunhan sisäinen adoptio on ensin viety onnellisesti päätökseen.

 

*) Ärsyttää, että työkaverit pelottelivat viime viikolla, että juotava liemi olisi siirappimaisen paksua. Ei ollut. Kuin laimentamatonta mehutiivistettä. Eikä sitä tosiaankaan ollut litraa kuten itse olin antanut itselleni ymmärtää.