Lukemista
Kirjoilla ja lukemisella on tärkeä asema omissa lapsuusmuistoissani. Yhteiset iltasatuhetket ja kirjastoreissut olivat minulle todella mieluisia, ja nautin kamalasti myös itsekseni lukemisesta ja omien tarinoiden keksimisestä. Kuuluimme sisareni kanssa johonkin lasten kirjakerhoon sekä aivan ihanaan Tenava-kerhoon, joiden kautta saimme aina omia uusia kirjoja (ja Tenava-kerhosta myös tehtäviä) kotiin. Rakkaus kirjoihin on säilynyt aikuisuuteen asti, vaikka nykyisin ei aina ajan tai energian puutteen takia tulekaan luettua niin paljon kuin haluaisin. Toiveenani on kasvattaa Pakkasen Pojasta innokas lukija, ja olemme aloittaneetkin tutustumisen kirjoihin aivan pienestä pitäen. Ehdin jo odotuksen (ja odotuksen odotuksen…) aikana hankkia pojalle aikamoisesti kirjoja omaan kotikirjastoon, josta on ollut nyt hyvä aloittaa lukuharrastus. Toki aiomme asioida myöhemmin myös kirjastossa ja hankkia Pakkasen Pojalle oman kirjastokortin, mutta aivan pikkuiselle en halua lainata kirjastosta kirjoja, koska ne kuitenkin päätyvät jossain vaiheessa suuhun, eikä ajatus valmiiksi pureskelluista ja imeskellyistä kirjoista houkuta kamalasti.
Aloimme tutustua Pakkasen Pojan kanssa kirjoihin tämän ollessa viittä vaille kahden kuukauden ikäinen. Poika oli tuolloin aika itkuinen vatsavaivojen takia, eikä oikein viihtynyt muualla kuin sylissä. Hankimme tuolloin BabyBjörnin sitterin siinä toivossa, että se auttaisi poikaa rauhoittumaan jossakin muuallakin kuin äitien sylissä. Onneksi Pakkasen Poika mieltyi sitteriin, ja samalla aloitettiin myös kirjoihin tutustuminen.
Pehmeät kankaiset kirjat ovat vauvalle hyvä ensikosketus kirjojen maailmaan. Niitä voi rypistellä, pureskella ja imeskellä kaikessa rauhassa. Ne ovat kevyitä, joten niitä itsenäinen pikkulukija jaksaa pidellä aivan itse sitterissä istuessaan, eikä niiden kanssa ole vaaraa, että lukija huitaisisi kovalla kirjan kulmalla itseään vahingossa silmäkulmaan kipeästi. Kangaskirjat ovat meillä käytössä myös lattialla mahallaan ollessa, jolloin niitä on mukava katsella. Pakkasen Pojalla on kolme kangaskirjaa, jotka ovat käytössä päivittäin. Yksi Muumi-aiheinen jossa on rapisevia sivuja, jota poika lukee lähes joka aamu sitterissään hetkisen äidin syödessä aamupalaa, sekä kaksi pitkänmallista taiteltavaa pehmokirjaa, joita luetaan lattialla massullaan ollessa.
Kangaskirjojen lisäksi meillä on tutustuttu nyt oikeastaan lähinnä vain kirjoihin kahdesta englanninkielisestä kirjasarjasta, muut kirjat saavat odottaa vielä hetken hyllyssä. Nämä kaksi paksulehtistä kirjasarjaa löytyivät aivan sattumalta muutama vuosi sitten jollain Lontoon reissulla kirjakaupan lastenosastoa tutkiessani. Silloin katselin kirjoja sukulaislapselle, ja tuliaiseksi taisi valikoitua joku That’s not my… -sarjan kirjoista. That’s not my… -sarjan kirjat on sympaattisen simppelisti kuvitettu ja niissä on joka aukeamalla jokin kosketteluelementti, kuten That’s not my polar bear-kirjan kannessa karhun pehmeät korvat. Voisin kuvitella, että kunhan Pakkasen Poika on hiukan isompi, on erilaisia pintoja hauska tunnustella sormin. Vielä poika ei kamalasti ole tunnustelusta innostunut, mutta katselee kiinnostuneena kirjan yksinkertaista kuvitusta ja kääntää innoissaan kirjan sivuja. Näitä paksulehtisiä kirjoja Pakkasen Poika harvemmin pitää vielä itse käsissään vaan lukeminen tapahtuu niin, että äiti istuu sitterin vieressä ja pitelee kirjaa Pakkasen Pojan edessä katselu- ja kosketteluetäisyydellä ja kirjaa luetaan ja kummastellaan yhdessä.
Ehdoton suosikkini on Sebastien Braunin kuvittama Can You Say It Too? -sarja, ja näitä meille onkin kertynyt jo muutama… Paksulehtisten kurkistelukirjojen jokaisella aukeamalla on yksi läppä jonka takaa paljastuu eläinhahmo. Kirjan sivut ovat todella paksuja ja läpät tukevaa pahvia, ja kirjat ovat paljon kestävämmän oloisia kuin esimerkiksi omasta lapsuudesta tutut Puppe-kirjat, joiden läpät repesivät helposti. Kirjasarjan kuvitukset ovat aivan ihania ja kirjojen aihepiirit suloisia. Kauniit kuvitukset ovat varmasti vielä aivan liian monimutkaisia pienen Pakkasen Pojan oikeasti ymmärtää tai edes kunnolla hahmottaa, mutta tämä jaksaa katsella kirjoja silti kovasti. Erityisesti Pakkasen Poika on ihastunut läpän takana värikkäälle taustalle painettuun mustaan tekstiin, joka kertoo mitä läpän alta paljastunut eläin sanoo. Myös sivujen kääntely, luukkujen kokeileminen käsin (ja hiukan suullakin) sekä äitien päästämien eläinäänien kuunteleminen on mieluista puuhaa. Luulen, että näissäkin kirjoissa on luettavaa meillä vielä pitkäksi aikaa!
Kommentit (0)
Ei kommentteja. Ole ensimmäinen!