Voi kauhea, kun aikaa on hurahtanut edellisestä postauksesta! Aloitin 9-kuukautispostauksen jo hyvissä ajoin ennen elokuun loppua, mutta postaus jäi lopulta viimeistelemättä. Yhdistetään nyt sitten tähän kaksi edellistä kuukautta. Ja pitipä ihan lukaista 8-kuukautiskuulumiset pohjatiedoksi tätä postausta aloittaessa. Onpa meillä nykyään ihan erilaista kuin tuolloin heinäkuun lopussa.

Täytyy sanoa, että meillä ei enää ole vauvaa, vaan tomera ja jämerä vaapero. Viime viikolla kymppikuukautisneuvolassa mitoiksi saatiin 72,8 senttiä ja 9930 grammaa. Olin yllättynyt, kun vaaka pysähtyi alle kymmeneen kiloon, sillä Pakkasen Poika on tuntunut kasvaneen enemmän kuin 300 grammaa kahden kuun aikana.

Pakkasen Pojan liikkuminen on kehittynyt huimasti viimeisen kahden kuukauden aikana. Vielä hetki sitten poika liikkui vain (turbovauhdilla) ryömien ja pysyi itsekseen istumassa. Ennen kuin yhdeksän kuukauden merkkipaalu saavutettiin, poika jo nousi itse sekä istumaan että tukea vasten seisomaan. Seisomaan nousua seurasi parissa päivässä tukea vasten kävely. Nyt yli kuukauden harjoittelun jälkeen kävelytueksi kelpaa mikä tahansa tarpeeksi tukeva ja sopivan korkuinen esine: erilaiset tuolit, wc-paperipaketti, pyykkikori, askartelutarvikekärry ja matalammat isommat paikallaan pysyvät huonekalut. Serkulta lainaan saatu Brion kärry on ollut liian hutera kävelytuki, mutta tänään sekin sai kyytiä. Painona kärryssä on kasa kirjoja. Kävelytettynä Pakkasen Poika ei vielä halua kävellä, vaan silloin on kivempi lysähtää kyykkyyn ja kontilleen. Muutama viikko tukea vasten kävelyn aloittamisen jälkeen Pakkasen Poika oppi myös konttaamaan ja nyt avolattialla liikutaan vain konttaamalla. Kontatessaan poika näyttää näyttelyponilta, kun läpsyttelee pää ylhäällä eteenpäin. Ja vauhtia on konttaamiseenkin löytynyt kiitettävän paljon. Olemme pulassa, kun pääsemme kävely- ja juoksuvaiheeseen.

Vauhdikas poika osaa nykyään välillä rauhoittuakin ja päivä- tai yöuniajan lähestyessä poika välillä painaa päänsä lattiaan, sohvaan, vilttiin, pehmoeläimeen tai äitiin tai äiskään. Sylissäkin välillä maltetaan halailla hetki, mutta sitten pitää taas lähteä liikkeelle. Pakkasen Poika on oppinut myös antamaan märkiä avosuusuukkoja. Erityisesti Marikki-äiti saa niitä päivittäin. Minttu-äiskä on saanut vasta muutaman. Minttu-äiskää puolestaan välillä taputellaan (kuten imuria, pesukonetta ja astianpesukonettakin).

Meidän pieni lukutoukka on vähän unohtanut kuvakirjat ja nyt eniten suosiota saavat soivat kirjat (Soiva laulukirja ja soittimien ääniä päästävä paksukantinen kirja). Varsinkin kuukausi takaperin Soiva laulukirja oli päällä lähes koko ajan. Onneksi siinä on soita kaikki-toiminnallisuus! Poika ei nimittäin ajoittain viihtynyt yhtään ilman kirjan musiikkia. Kirjaa tuijotetaan, selataan, syödään ja taas tuijotetaan. Muitakin kirjoja kyllä pyöritellään käsissä päivittäin, mutta selaaminen on jäänyt vähemmälle. Toinen pelastus varsinkin reilu kuukausi takaperin oli Antti Tuiskun Hanuri-musiikkivideo. Myös Keinutaan yleensä kelpaa. Niiden avulla on loppunut useampi känkkäränkkä ja matka sukulaisiin kuukausi sitten olisi ollut täysin mahdoton ilman Anttia. Marikki joutui soittamaan Hanurin videota tuntikaupalla pojan viihdyttämiseksi. Kun musiikki taukosi, alkoi itku, joka ei loppunut ennen kuin musiikki jatkui.

Pakkasen Pojan lempihommaa on nyt jo pidempään ollut astianpesukoneen tyhjentäminen ja täyttäminen. Avointa kantta vasten oli hyvä aluksi harjoitella pystyyn nousua ja nyt konetta ei pysty käyttämään ilman pikkuapuria. Käyvää konetta on myös hauska käydä katsomassa ja taputtelemassa. Onneksi ohjauspainikkeet ovat vielä liian korkealla. Pyykinpesukonettakin on mukava käydä taputtelemassa ja katsomassa, kun se on käynnissä. Meidän piti kaivaa ohjekirjasta pyykkikoneen näppäinlukon ohje, sillä hipaisunappeja on ihana käydä hipsuttelemassa, koska niistä kuuluu piip-piip ja näytön merkkivalot vaihtuvat samalla.

Ruokailupuolella sihtikurkkuus on jo melkein mennyttä ja nykyään hiutalepuurot, keitetty riisi ja soseissa olevat hieman isommatkin palat menevät alas yleensä isommin takeltelematta. Sormiruokailua yritämme pitää ohjelmistossa vähintään kerran, usein kaksi ja joskus kolmestikin päivässä. Silti edelleen paremmin ruokaa menee alas lusikalla tarjoillen. Itse syöden ruokaa on enemmän pitkin pöytää ja lattiaa. Pinsettiote on ollut enemmän tai vähemmän hallussa jo kolmisen kuukautta, joten se ei sormiruokailussa ole ollut ongelmana. Ruokaa oli yksinkertaisesti vielä hetki sitten paljon mukavampi hakata pöytään kuin laittaa suuhun. Ihan viime viikkoina hedelmiä, vihanneksia, kanapullia, makaronia, lettuja, leipää, jne. on mennyt paljon paremmin myös suuhun.

Pakkasen Poika tykkää vitsailla, hölmöillä, naureskella ja opetella omia leikkejä. Joka paikassa aina ihmetellään, miten poika on aina niin hyväntuulinen ja nauravainen. Pakkasen Poika on jo jonkin aikaa osannut nauraa vitseille ja jotenkin hoksaa, kun aikuiset puhuvat tietyllä äänensävyllä ja nauravat päälle, että nyt kuuluu nauraa, joten hänkin nauraa mukana. Ei-sanakin alkaa olemaan tuttu ja monesti väärästä paikasta tai väärän tavaran kanssa yllätettynä poika heittää esineen (esimerkiksi herätyskellon) käsistään ja potkii sen kauemmas. Viimeisen parin viikon aikana Pakkasen Poika on oppinut enemmän leikkimään itsekseen. Menee välillä huomaamatta kymmenenkin minuuttia, kun poika viihdyttää itseään eri leluja vaihdellen, paikasta toiseen liikkuen ja eri huonekaluja vasten nousten. Pakkasen Poika on alkanut asettelemaan leluja huonekalujen, ihmisten, muiden tavaroiden tai lelujen ja kerran jopa kissan päälle. Tavaroiden ”pujottaminen” on myös välillä hauska leikki. Poika esimerkiksi laittaa lelun tuolille ja käsinojan välistä ottaa sen käteensä tai tiputtaa tavaran porrasjakkaran askelman välistä ja noukkii sen käteensä alemmasta välistä.

Kahden kuukauden aikana Pakkasen Poika on myös löytänyt oman tahtonsa oikein kunnolla ja kieltäminen tai jonkin saavuttamattomuus (kännykkä, kaukosäädin, kissa,…) aiheuttaa usein draamakuninkaan tekoitkua, joka usein lopulta muuttuu oikeaksi itkuksi. Kolmisen viikkoa sitten piti ostaa ensimmäiset housuvaipat, jotta vaipanvaihto saatiin helpommaksi. Poika kun ei suostu enää kuin viihdytettynä tai paikoillaan pideltynä olemaan hoitopöydällä selällään. Paljon mukavampaa on ryömiä, kääntyä, kontata ja seisoa siinä hoitopöydällä. Ylipäänsä kaikenlainen pukeminen on joko vaikeaa tai erittäin vaikeaa. Siksi tuntuu monesti helpommalta viettää aikaa vain sisällä kuin tapella päiväunien välilläkin pojalle ulkovaatteet päälle. Kaupoissa kiertely on siis vähentynyt huomattavasti, mutta kärryttelyä ja leikkipuistoilua on yritetty ottaa mukaan ohjelmistoon.

Syyskuussa aloitimme vauvamuskarin ja päiväkodissa kerran viikossa järjestettävän perhekerhon, jotta Pakkasen Poika tottuu hälyyn, vieraampiin ihmisiin ja erityisesti toisiin lapsiin. Päiväkoti todennäköisesti kutsuu vuodenvaihteessa ainakin osapäiväisesti, joten toivottavasti nämä harrastukset valmistavat poikaa hoitoa varten. Muskari on perhekerhoa jännittävämpi paikka, mutta sielläkin poika uskaltaa jo vähän lähteä äidin luota tutkimaan paikkoja. Perhekerhossa Pakkasen Poika oli heti kuin kotonaan ja jo ensimmäisellä kerralla yritti ryömiä toisen vauvan päälle.

Nukkumisessa ei ole tapahtunut kauheasti muutoksia. Poika nukkuu yleensä kahdet hyvät päiväunet (1,5-2,5 h) ulkona. Illalla nukkumaanmenoaika on siirtynyt aavistuksen myöhempään ja usein nukkumaan mennään vasta 20-21 välillä. Nukahtaminen omaan sänkyyn on välillä hankalaa, kun tekisi mieluummin seistä sängyssä ja jumpata ja tanssia joko unipupun kanssa tai ilman. Yöllä ruokaillaan kerran tai kahdesti. Poika jo nukkui pari kokonaista yötäkin ilman tuttipulloa, siirtyi siitä yhteen syöttöön ja nyt taas ollaan palattu kahteen syöttöön. Onneksi jo ainakin kuukauden ajan poika on nukahtanut syönnin päälle heti. Vielä syyskuun alkupuolella syötön päälle meni puolesta tunnista tuntiinkin ennen kuin poika oli taas kunnon unessa. Unikoulun paikka lienee viimeistään sitten, kun poika täyttää vuoden.

Kolmisen viikkoa sitten Pakkasen Pojan suusta löytyi ensimmäisen alahampaan nurkka. Ihan tällä viikolla huomasimme, että myös toinen alaleuan etuhammas on puhjennut. Kuolaamisen määrä ei ole edelleenkään vähentynyt, joten liekö hampaita olevan tulossa samaan syssyyn enemmänkin. Ja jokeltelun ja erilaisten tavujen määrä on lisääntynyt huimasti. Pakkasen Poika on sanonut ”sanoja”, esimerkiksi äiti, äittä, äitti ja täti, jo yli kuukauden, mutta emme ole laskeneet näitä ensimmäisiksi sanoiksi, koska ne yleensä ovat tavuselostuksen keskellä ja vaikka sanat kuuluisivat melkolailla yksikseenkin niin ei poika selvästikään niillä vielä ole tarkoittanut mitään. Sanojen tarkoitus on varmasti ihan nurkan takana.

Perusmuksahdusten ja kolauksien ja pikkumustelmien lisäksi elokuulla koettiin ensimmäinen säikähdyskin, kun poika veti isomummolassa Marikin teekupin sisällön päällensä. Onneksi tee oli ehtinyt jo jäähtyä eikä iholle jäänyt kylmävesisuihkuttelun jälkeen jälkiä.