Facebook ehdotti minulle tänään vuoden takaista muistoa, jossa Pakkasen poika on noin 2-viikkoa vanha. Ihan hullua, että siitä on jo yli vuosi, kun toimme pojan kotiin joulukuun alun paukkupakkaspäivänä. Mennyt vuosi tuntuu yhtä aikaa pitkältä ja todella lyhyeltä. Ensimmäisten viikkojen painonnousuhermoilut ja -jännitykset muistuvat edelleen voimakkaina mieleen, mutta silti niistä tuntuu olevan iäisyys. Vuodessa ehtii tapahtua paljon.

Yhden vuoden vanhana meillä…

…painetaan 10,4 kg ja ollaan 74,2 cm pitkiä. Kävimme yksivuotisneuvolassa pojan syntymäpäivänä, jossa todettiin kaiken olevan mallillaan. Pituuskasvussa oli pieni notkahdus kymmenkuisneuvolan mittoihin verrattuna; pituus-painosuhde oli puolestaan hypännyt aavistuksen ylemmälle käyrälle. Pituuskasvun suhteen ei ole huolta, sillä kuulemma se voi vaihdella kausittain. Seuraava neuvolakäynti on 1,5-vuotiaana, jolloin tavataan taas lääkäri hoitajan lisäksi. Täytyy mainita, että tähän asti olen jaksanut kantaa poikaa kohtuullisen hyvin yhdelläkin kädellä melko pitkiäkin aikoja, mutta ihan yhtäkkiä viime viikon aikana totesin, että nyt on painoa sen verran paljon, että ei yksinkertaisesti kykene enää samaan kuin hetki sitten. Yllättävän kauan poikaa on jaksanutkin pitää sylissä muuta touhutessa.

…kävellään ja välillä vielä kontataankin. Pakkasen poika lähti kävelemään ilman tukea ihan yllättäen marraskuun ensimmäisenä päivänä. Emme osanneet ihan vielä odottaa kävelyä, sillä vasta reilua viikkoa aiemmin poika oli alkanut nousemaan ilman tukea seisomaan. Siihen asti Pakkasen Poika ei myöskään ollut välittänyt käsistä kävelyttämisestä, vaan kulki kahdella jalalla vain tukea vasten. Koko marraskuun ajan poika treenasi kävelyä päivittäin sekä yhdellä tai kahdella kädellä kävelyttäen tai ihan ilman tukea. Syntymäpäivänä kävely sujui jo melko mallikkaasti ja nykyään, parisen viikkoa synttäreiden jälkeen, suurin osa sisällä liikkumisesta tapahtuu kahdella jalalla. Välillä, jos väsyttää, jännittää tai tulee kiire, pitää vaihtaa vielä nelivedolle.

…nukutaan omassa huoneessa ja yöt ilman syöttöjä. Siirsimme pojan marraskuun alussa omaan huoneeseen nukkumaan toivoen, että se rauhoittaisi öitä ja yöherätysten määrä vähenisi. No, vaikutuksia ei ollut heti nähtävillä. Yösyötöt jatkuivat kerran tai kaksi yössä, tuttia sai lisäksi käydä antamassa muutamaan otteeseen. Koska oma huone ei rauhoittanut öitä, meidän oli tarkoitus aloittaa unikoulu itsenäisyyspäivän tienoissa, kun Marikillakin oli tiedossa pari peräkkäistä vapaapäivää, mutta Pakkasen Poika päätti hoitaa homma ihan itse. 1,5 viikkoa ennen syntymäpäivää Marikki herätti minut aamuviideltä ja kysyi, onko poika syönyt yöllä lainkaan. Unen karistua tajusin, että ei. Sinä yönä ei tarvinnut syöttää eikä edes tarjota tuttia. Meidän piti ihan käydä kurkkaamassa poikaa, että kaikki on kunnossa. Sen jälkeen poika on yöstä riippuen heräillyt/itkeskellyt 1-5 kertaa yössä. Usein hän on tarkistaessa ihan unessa, mutta joskus ja erityisesti kausittain poika löytyy pystyasennosta sängystään. Joinain öinä on ollut pidempi nukutussessio, jonka niin mielläni hoitaisin maitopullon avulla, mutta sinnillä olen nuo 30-60 minuuttia pitkät itku-tuuditus-sänkyyn-omaan sänkyyn-itku -sessiot hoitanut ilman maitoa. Onneksi näitä ei ole joka yö ja toivottavasti nekin loppuvat pian. Pääasiassa poika nukkuu jo ihan hyvin, mutta välillä osuu huonompi yö.

…nukutaan yhdet tai kahdet päiväunet. Pääasiassa Pakkasen Poika nukkuu vielä kahdet päiväunet, joilta myöhemmiltä herätämme viimeistään puoli kuuden aikaan, jotta yöunille päästään viimeistään yhdeksän jälkeen. Edelliset kolme päivää menimme yksillä keskipäivän päiväunilla, mutta selvästi poika ei ole vielä täysin valmis siihen rytmiin, sillä tänään on päiväunet maistuneet taas kahteen otteeseen. Hiljakseen kuitenkin totuttelemme yksien päiväunien rytmiin.

…on yksi selvä sana. Ei. Se on ainoa sana, jonka poika sanoo oikeassa merkityksessä – tietyissä tilanteissa. Vielä ’ei’ ei tule esimerkiksi syödessä, kun ei halua enempää, mutta sanaa kyllä toistetaan hyvin usein ja monta kertaa, kun poika tietää, että nyt on menossa kielletty homma, esimerkiksi jonkin laatikon pemmastus tai väärään paikkaan, kuten syöttötuolista pöydälle, kiipeäminen. 

…syödään vaihtelevan hyvin tai huonosti. Välillä meillä menee monta päivää putkeen, kun pojalle maistuu kaikki, mitä hänelle tarjoaa (purkkiruoka, itse tehty ruoka, puurot, välipalat, jne.), mutta välillä, kuten eilen ja tänään, joku maistuu ja joku ei. Lämmintä ruokaa menee pieniä rippuja ja maitokaan ei aina maistu. Välipala on suosikkiruokaa ja sitä menisi varmasti viisi kertaa päivässä minä tahansa päivänä. Puurotkin olivat ennen satavarma ruoka, mutta nyt niidenkin kanssa on taisteltu ja välillä ne on jäänyt lähes koskemattomiksi. Osa aamu- ja iltapaloista onkin suosiolla korvattu viljanaksuilla ja/tai leivän palalla, jugurtilla/hedelmäsoseella ja hedelmillä tai marjoilla. Olemme edelleen pyrkineet että ainakin toinen lämmin ruoka olisi sormiruokaa, mutta ihan joka päivä siihen ei päästä. Sormiruokaa menee nykyään paremmin kuin aiemmin: nykyään isompi osa päätyy suuhun kuin lattialle. Silti lusikalla pääsääntöisesti saa isommat annokset vatsaan asti. Oma lusikka pojalla on aina lusikoitavaa ruokaa tarjoillessa, mutta yleensä sillä on mukavampi hakata pöytää tai kutitella ikeniä kuin yrittää syödä omatoimisesti. Välillä joku lusikallinen saattaa vahingossa mennä ihan omalla lusikalla suuhun asti, mutta vielä poika ei ole osoittanut suurempaa kiinnostusta lusikkaan. Nyt kun ruokailut ovat olleet enemmän tai vähemmän taistelua, osa puuroista ja lämpimistä soseista on tarjottu ChooMee-pussista, jolla pojan on saanut syömään vähän paremmin, kun saa itse säännöstellä tahdin ja määrän. Yksi riemuvoitto marraskuun ajalta oli se, että Pakkasen Poika alkoi yhtäkkiä pitämään mustikoista ja puolukoista. Tähän asti ne ovat maistuneet soseissa tai jauhemuodossa puurossa, mutta pelkästään syötynä ne ovat olleet liian happamia. Sulatin parisen viikkoa sitten, pidemmän tauon jälkeen, marjoja taas puuron kaveriksi sormin syötäväksi ja kas kummaa, ne katosivatkin nopeasti parempiin suihin. Sen jälkeen on marjoja yritetty syödä useamman kerran viikossa. Jos se ei olisi niin turkasen sotkuista puuhaa, vaikka siisteystasossa ollaankin ihan eri sfääreissä kuin vaikka kesällä, voisi niitä tarjota vaikka päivittäin. Korvikkeesta on syntympäivän jälkeen hiljakseen siirrytty tavalliseen rasvattomaan maitoon. Makuun tottumisen vuoksi pari päivää mentiin noin 50-50-sekoituksella, sitten jonkin aikaa 66-33/75-25-sekoituksilla ja tänään kokeilin tarjota maitoa ”raakana” ja näytti maistuvan kunhan maito ehti vähän lämmetä ennen tarjoamista.

…pottaillaan päivittäin. Sitä on harjoiteltu säännönmukaisesti nyt reilun kuukauden ajan. Toistaiseksi pottaan on saatu parikymmentä pissaa, yleensä yö- tai päiväunilta heräämisen jälkeen. Jonain päivänä lirahtaa kolmekin kertaa, mutta sitten menee taas viikko pelkällä istumaharjoittelulla.

…hellitellään paljon aiempaa enemmän. Tässä meni jo tovi, ettei Pakkasen Poikaa saanut sylitellä kuin vain lohduttaessa, mutta viime aikoina poika on alkanut itse hakeutumaan välillä syliin, esimerkiksi lattialla saattaa peruuttaa hollille eikä pistä vastaan, jos nostaa kokonaan syliin. Sohvalla sylittely johtaa yleensä intohimoiseen märkään (hammas-)suukotteluun ja kaulailuun. Myös pehmolelut ja nukkevauva saavat oman osansa halailusta ja suukoista. Jopa Choomee-pussin leopardihahmo on saanut avosuusuukkoja. 

…on omaa tahtoa, uteliaisuutta, huumoria, omia leikkejä ja uuden oivaltamista. Kun oman tahdon ja uteliaisuuden yhdistää, lopputuloksena yleensä on kieltojen ja itkujen sarja. Mikäs tämä laatikko olikaan — ei, älä koske, laita kiinni — itku. No mitäs tästä kaapista löytyykään — ei saa koskea, sulje ovi, älä koske — itku. Kaikki kotityöt kiinnostavat hirmuisen paljon. Astianpesukoneen täyttäminen tai tyhjentäminen on edelleen yksi lempparihommista. Samoin varsi-imurilla imurointi on ihanaa. Harmi vain, että kumpaankin usein liittyy myös oma tahto ja lopulta itku, kun astianpesukoneen ovea ei saa laittaa kiinni tai avata silloin kun haluaa tai imuria ei juuri nyt saakaan halailla. Keittiössä on yksi alalaatikko, jonka sisällön poika saa ripotella pitkin keittiön lattiaa, mutta parissa kuukaudessa kiinnostus siihen on lopahtanut ja kaikki muut laatikot ja kaapit olisivat paljon kiinnostavampia. Pakkasen Pojan huumorintaju sai jopa neuvolantädiltä kehuja, kun poikaa nauratti, kun ennen päänympäryksen mittausta mitattiin Marikin päänympärys. Poika on jo kuukausia hoksannut, milloin äänensävyn perusteella jutulle kannattaa nauraa. Poika keksii myös omia hauskuutuksiaan ja juksu-ilmeitä. Yhä enenevissä määrin poika myös viihtyy pieniä hetkiä yksikseen synttärilahjaksi saamiensa legopalikoiden tai muiden lelujen kanssa edestakaisin kulkien tai paikasta toiseen siirtäen tai väleistä pujottaen. Duplot ovat tällä hetkellä suosikkilelu. Vielä palaset eivät osu lähellekään yhteen, mutta poika kiskoo palasia irti toisistaan suurella innolla. Yleensä heti aamutoimien jälkeen legopussi pitää levauttaa pitkin oman huoneen lattiaa, josta palaset päivän aikana kulkeutuvat pitkin asuntoa.

…haluttaisiin kiivetä ja mönkiä joka paikkaan. Sohvalle (melkein onnistuu ilman apuja), äitien sängylle (ihan liian korkea), sohvapöydälle kaukosäätimien perässä, Doomoo-säkkituolin päälle/yli, äitien yli, sohvalla selkänojan yli, jo mainittu syöttötuolista ylös/ulos kiipeäminen,… 

…on rytmi veressä. Pakkasen Poika heräsi muita lapsia vähän myöhemmin musiikin ihmeelliseen maailmaan, vaikka soivia kirjoja ja levyltä/radiosta soitettua musiikkia onkin kuunneltu päivittäin jo pitkään. Nykyään alkaa jalat notkua ja peppu heilua melkein minkä tahansa pimputuksen, tunnusmusiikin tai kappaleen rytmissä. Epäilen, että välillä poika myös yrittää saada minut, laulutaidottaman äiskänsä, lopettamaan laulamisen sulkemalla soivan laulukirjan nenäni edestä. Ilmeisesti pelkkä melodia on parempi kuin raakkuva hyminä.