äitiys

Uusi vuosi

1.1.2017

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos viime vuodesta! Vaikka vuosi 2016 oli monella tapaa haastava, toi se myös tullessaan kaikista suurimman onnen ja ilonaiheemme, kun kevättalvella teimme ensimmäisen positiivisen raskaustestin ja kun poikamme syntyi loppuvuodesta. Olo on nyt väsynyt, vielä vähän epätodellinenkin, mutta ennen kaikkea kiitollinen.

Ensimmäinen kuukausi pienen poikamme äiteinä on ollut todella ihanaa ja yhtälailla melko haastavaa aikaa. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa tuntuu siltä, kuin hankalin sopeutumisvaihe olisi ehkä takana päin. Vauva on niin rakas ja täydellisen ihana, että tuntuu uskomattomalta, että juuri meillä on käynyt niin hyvä tuuri, että olemme saaneet tämän pienen ihmisen perheeseemme. Vauva on niin herkullisen ihastuttava, niin hellyttävä ja välillä niin hauskakin, että tätä voisi ihastella loputtomiin. Kun pieni lämmin tuhisija kaivautuu ruokailun jälkeen leukani alle nukkumaan levollisena, tuntuu kuin sydämeni voisi oikeasti pakahtua onnesta.

Vaikka vauva on maailman rakkain ja ihanin, on tämä toisaalta myös maailman pelottavin pikkuotus. Kun vauva vetää nälissään tuttipullosta maitoa väärään kurkkuun niin että tämä yskii ja kakoo, tuntuu kuin ei itsekään saisi henkeä ennen kuin pikkuinen hengittää taas normaalisti. Näin ensikertalaisena vanhempana olen ollut kovin epävarma vauvankäsittelytaidoistani, ja vieläkin välillä murehdin, että saan vauvalle jotain vahinkoa aikaan tätä nostellessani ja pukiessani, vaikka kaikki onkin mennyt oikein hyvin tähän asti. Vastuu vauvasta on niin painava, uutta opittavaa on paljon ja äitien univelka sen kokoinen, että stressi ja väsymys vaivaavat, ja saavat meidät välillä kärttyisiksi ja kinastelemaan mitä turhemmista asioista. Kummankin tunteet olivat etenkin ensimmäiset kolmisen viikkoa todella herkässä, mikä aiheutti onnen ja ilon lisäksi myös surun kyyneliä ja kiukuttelua. Toisaalta olemme myös olleet tarpeen mukaan toistemme apuna ja tukena ja kannustamassa niinä väsyneinä ja epävarmoina hetkinä, kun olemme olleet jonkin uuden asian edessä tai vaikka epätoivoisia siitä, ettei vauva suostu illalla nukahtamaan sitten millään. On ollut ihanaa tutustua pikkuiseen yhdessä ja nautiskella leppoisista hetkistä sohvalla ja lumisista vaunulenkeistä leudossa talvisäässä.

Meitä alkaa tosin vaivata jonkinsortin mökkihöperyys. Olemme olleet nyt kuukauden kotosalla kolmistaan ja päivät sulautuvat toisiinsa täysin. Vauva on niin pikkuinen ja syntyi juuri pahimpaan influenssa-aikaan, joten tämän kanssa ei tee mieli lähteä ihmisten ilmoille. Olemme siis oikeastaan käyneet vain neuvolassa ja tarpeen mukaan ruokakaupassa. Meillä on käynyt pari kaveria ja muutama sukulainen vauvaa katsomassa, mutta valitettavasti flunssa-aalto on pyyhkäissyt lähipiirin läpi ja rajoittanut vierailijoiden määrää kovasti. Kauan odottamani vauvan ensimmäinen sukujoulukin peruuntui, kun kaikissa lähipiirin perheissä sairastuttiin flunssaan, ja jouduimme jättämään kaikki riennot välistä, perumaan suunnitelmat ja viettämään koko joulun ajan kotona kolmistaan kaikkia tuttavia ja sukulaisia vältelleen.

Sukulaisia nähdään toivottavasti viimeistään vauvan nimenantojuhlassa tammikuun lopulla. Askartelimme ja lähetimme tällä viikolla kutsut juhlaan ja kummiehdokkaille kutsut kummiuteen. Vauvan nimikin on nyt päätetty ja lomake lähetetty maistraattiin. Lopulta päädyimme juuri siihen etunimeen, jota olemme poikavauvalle kaavailleet jo siitä asti, kun vauvoista aloimme jokunen vuosi sitten haaveilla. Nimi sopii mielestämme pikkuiselle todella hyvin. Vielä kun keksisin vauvalle jonkin sopivan nimimerkin blogia varten!

uusi vuosi 2

Salaisuus

8.9.2015

Kuten Minttu edellisessä kirjoituksessa mainitsikin, pidämme parisuhteen rekisteröinnin toistaiseksi salaisuutena. Emme ole halunneet kertoa lähipiirissä vielä vauvaprojektista, joten yhtäkkinen rekisteröintiuutinen kummastuttaisi ja herättäisi kysymyksiä – ja varmasti kaikista läheisimmät olisivat ihmeissään ja loukkaantuneitakin siitä, miksi emme kutsuneet heitä mukaan juhlistamaan tilaisuutta. Olisi vaikea selittää, että tämä nyt oli enemmän käytännön asia, jos varsinaisen syyn kuitenkin jättäisi kertomatta.

Painavin syy siihen miksi emme ole halunneet kertoa vauvaprojektista (tai ylipäänsä vauvahaaveesta) muille on se, ettemme halua ylimääräistä painetta ja odotuksia hedelmöityshoidoille. Ajattelimme, että kerromme asiasta vasta sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa. Hedelmöityshoidoissa on niin paljon stressitekijöitä ja liikkuvia osia, että siitä haluaa ainakin näin aluksi karsia pois kaikki ulkopuolelta tulevat (hyväätarkoittavatkin) toiveet ja odotukset. Ehkä taustalla on myös pelko pettymyksestä (ja pettymyksen aiheuttamisesta muille). Entä jos kerromme heti suunnitelmistamme kaikille, ja sitten lasta ei kuulukaan? Tiedämme, että uutinen vauvaprojektista ilahduttaisi kummankin suvun puolella kovasti ja aiheuttaisi varmasti paljon hössötystä, kysymyksiä ja neuvoja. Olisi todella surullista kaikille, jos kaiken sen jälkeen lasta ei tulisikaan. Vaikka meille on joskus vihjailtu varovasti perheen perustamisesta en kuitenkaan usko että kukaan lähipiirissämme on tosissaan odottanut meidän hankkivan lapsia.

Varsinkin alussa kun lapsesta alettiin puhua, oli mukava että asia oli vain meidän kahdenkeskinen salaisuus josta juteltiin saunassa, lenkkipoluilla ja pitkillä automatkoilla. On ollut ihana seurata yhdessä muiden sateenkaariperheiden ja naisparien blogeja, miettiä mahdollista pinnasängyn paikkaa ja haaveilla (ja vähän kinastella) lasten nimistä. On myös hyvä, että meillä on ollut paljon aikaa rauhassa miettiä ja puhua asiasta ja selkeyttää omia toiveitamme, pelkojamme ja ajatuksiamme aiheeseen liittyen. Minulle on ollut hyvin tärkeää, että olemme pohtineet yhdessä kunnolla muun muassa sitä, mitä biologinen ja sosiaalinen äitiys merkitsevät meille itsellemme, ennen kuin olemme joutuneet puhumaan aiheesta muiden kanssa.

Kieltämättä nyt, kun lapsihaaveesta on puhuttu tosissaan noin kaksi vuotta, ja ensimmäinen yrityskerta on jo lähellä, minusta alkaa tuntua kuin pakahtuisin salaisuutemme kanssa! Kun päivittäiset keskustelumme ja lähitulevaisuuden suunnitelmamme pyörivät nyt niin kovasti lapsiprojektin ympärillä, on todella vaikea olla puhumatta aiheesta muiden kanssa. Hiukan olen lipsunutkin tässä asiassa – yhdelle ystävälleni olen ennen hoitoihin hakeutumista varovasti maininnut, että mekin olemme hieman haaveilleet lapsesta, ja toiselle taas lipsautin ensikäyntiajan varattuani, että olemme varanneet ajan, mutta emme ole sen jälkeen puhuneet asiasta. Tuntuu vähän hassulta olla kertomatta esimerkiksi läheiselle kaveripariskunnalle tai sisaruksillemme vauvaprojektista. Etenkin kun epäilemme hieman, että tuo kaveripariskunta on jo saattanut arvata suunnitelmamme vaikka aiheesta emme ole heidän kanssaan puhuneetkaan. Olo on vähän samanlainen kuin silloin nuorempana kun olin vielä kaapissa. Silloin tuntui, että kaikki varmasti tietävät asian, ja olisin itsekin halunnut kertoa sen, mutta en jostain syystä ollut valmis tai uskaltanut.

Kumpi synnyttää?

20.8.2015

Kun naispari alkaa hankkimaan lasta, ihan ensimmäisiä päätöksiä on, kummasta tulee synnyttävä äiti. Parista riippuen päätös voi olla mitä tahansa itsestään selvän tai erittäin hankalan väliltä. Jotkut parit joutuvat vaihtamaan suunnitelmia lennosta, jos raskaaksi tuleminen ei onnistukaan. Ja monessa kahden äidin perheessä kumpikin äiti on jossain vaiheessa raskaana ja raskauksien vuorojärjestys määräytyy esimeriksi iän perusteella.

Meille valinta ei ollut itsenstään selvä. Aloitimme miettimään vaihtoehtoja pari vuotta sitten, kun aloimme tosissamme haaveilemaan perheestä. Käytimme monta kävelylenkkiä ja ajomatkaa asiaa pohtien. Kävimme läpi kaikki erilaiset yhdistelmät, joita kahdesta naisesta ja luovutetusta sukusoluista voi saada. Kävimme läpi kummankin pelot ja huolenaiheet eri vaihtoehtoihin liittyen.

Päätös olisi ollut helpompi, jos jommalla kummalla olisi ollut palava himo olla raskaana. Marikki on aina nähnyt itsensä äidin roolissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut varma, haluaako kokea raskauden. Minä en puolestaan koskaan ole nähnyt itseäni äitinä, vaikka lapsena nukeilla leikinkin. Minun perhehaaveet heräsivät vasta, kun olimme alkaneet seurustella. Pohdittuamme vaihtoehtoja joka puolelta, päädyimme lopulta siihen, että minä olisin meistä se, joka olisi raskaana ja synnyttäisi. Päätös tehtiin lopulta järjellä eikä niinkään tunteella. Olen perusterveempi ja kaksi vuotta nuorempi, joten toivottavasti raskaaksi tuleminen ja raskausaika olisivat minulle helpompia. Ja mikä tärkeintä, minulla ei ole sukurasitteena vakavia sairauksia.

Näillä mennään ainakin aluksi. Katsotaan ajan kuluessa ja yrityskertojen myötä, pitääkö suunnitelmaa vaihtaa.