Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille ja kiitos viime vuodesta! Vaikka vuosi 2016 oli monella tapaa haastava, toi se myös tullessaan kaikista suurimman onnen ja ilonaiheemme, kun kevättalvella teimme ensimmäisen positiivisen raskaustestin ja kun poikamme syntyi loppuvuodesta. Olo on nyt väsynyt, vielä vähän epätodellinenkin, mutta ennen kaikkea kiitollinen.

Ensimmäinen kuukausi pienen poikamme äiteinä on ollut todella ihanaa ja yhtälailla melko haastavaa aikaa. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa tuntuu siltä, kuin hankalin sopeutumisvaihe olisi ehkä takana päin. Vauva on niin rakas ja täydellisen ihana, että tuntuu uskomattomalta, että juuri meillä on käynyt niin hyvä tuuri, että olemme saaneet tämän pienen ihmisen perheeseemme. Vauva on niin herkullisen ihastuttava, niin hellyttävä ja välillä niin hauskakin, että tätä voisi ihastella loputtomiin. Kun pieni lämmin tuhisija kaivautuu ruokailun jälkeen leukani alle nukkumaan levollisena, tuntuu kuin sydämeni voisi oikeasti pakahtua onnesta.

Vaikka vauva on maailman rakkain ja ihanin, on tämä toisaalta myös maailman pelottavin pikkuotus. Kun vauva vetää nälissään tuttipullosta maitoa väärään kurkkuun niin että tämä yskii ja kakoo, tuntuu kuin ei itsekään saisi henkeä ennen kuin pikkuinen hengittää taas normaalisti. Näin ensikertalaisena vanhempana olen ollut kovin epävarma vauvankäsittelytaidoistani, ja vieläkin välillä murehdin, että saan vauvalle jotain vahinkoa aikaan tätä nostellessani ja pukiessani, vaikka kaikki onkin mennyt oikein hyvin tähän asti. Vastuu vauvasta on niin painava, uutta opittavaa on paljon ja äitien univelka sen kokoinen, että stressi ja väsymys vaivaavat, ja saavat meidät välillä kärttyisiksi ja kinastelemaan mitä turhemmista asioista. Kummankin tunteet olivat etenkin ensimmäiset kolmisen viikkoa todella herkässä, mikä aiheutti onnen ja ilon lisäksi myös surun kyyneliä ja kiukuttelua. Toisaalta olemme myös olleet tarpeen mukaan toistemme apuna ja tukena ja kannustamassa niinä väsyneinä ja epävarmoina hetkinä, kun olemme olleet jonkin uuden asian edessä tai vaikka epätoivoisia siitä, ettei vauva suostu illalla nukahtamaan sitten millään. On ollut ihanaa tutustua pikkuiseen yhdessä ja nautiskella leppoisista hetkistä sohvalla ja lumisista vaunulenkeistä leudossa talvisäässä.

Meitä alkaa tosin vaivata jonkinsortin mökkihöperyys. Olemme olleet nyt kuukauden kotosalla kolmistaan ja päivät sulautuvat toisiinsa täysin. Vauva on niin pikkuinen ja syntyi juuri pahimpaan influenssa-aikaan, joten tämän kanssa ei tee mieli lähteä ihmisten ilmoille. Olemme siis oikeastaan käyneet vain neuvolassa ja tarpeen mukaan ruokakaupassa. Meillä on käynyt pari kaveria ja muutama sukulainen vauvaa katsomassa, mutta valitettavasti flunssa-aalto on pyyhkäissyt lähipiirin läpi ja rajoittanut vierailijoiden määrää kovasti. Kauan odottamani vauvan ensimmäinen sukujoulukin peruuntui, kun kaikissa lähipiirin perheissä sairastuttiin flunssaan, ja jouduimme jättämään kaikki riennot välistä, perumaan suunnitelmat ja viettämään koko joulun ajan kotona kolmistaan kaikkia tuttavia ja sukulaisia vältelleen.

Sukulaisia nähdään toivottavasti viimeistään vauvan nimenantojuhlassa tammikuun lopulla. Askartelimme ja lähetimme tällä viikolla kutsut juhlaan ja kummiehdokkaille kutsut kummiuteen. Vauvan nimikin on nyt päätetty ja lomake lähetetty maistraattiin. Lopulta päädyimme juuri siihen etunimeen, jota olemme poikavauvalle kaavailleet jo siitä asti, kun vauvoista aloimme jokunen vuosi sitten haaveilla. Nimi sopii mielestämme pikkuiselle todella hyvin. Vielä kun keksisin vauvalle jonkin sopivan nimimerkin blogia varten!