lähipiiri

Nimijuhla

7.2.2017

Aika kulkee nyt kyllä ihan luvattoman hurjaa vauhtia. Ajattelin kirjoittaa blogiin siitä, että vauva on tänään jo kymmenen viikkoa vanha, kunnes huomasin, että emme ole kirjoittaneet vielä mitään vauvan nimijuhlastakaan, josta on jo puolisentoista viikkoa aikaa. Eli aloitetaas sillä, ja palataan kymppiviikkoispäivitykseen vaikka loppuviikosta.

Vauva sai virallisesti nimensä jo vuodenvaihteessa, kun lähetimme nimipaperit maistraattiin. Tuntui tavallaan vähän hassultakin salailla vauvan nimeä lähipiiriltä, kun sitä kuitenkin ehdimme käyttää neuvolassa ja muissa virallisemmissa yhteyksissä useamman viikon ajan ennen juhlaa, ja nimellä varustettu Kela-korttikin oli ehtinyt tulla postissa jo heti vuodenvaihteen jälkeen. Onnistuimme kuitenkin olemaan lipsauttamatta nimeä kenellekään lähipiriissä, ja nimen paljastaminen nimijuhlassa teki tilaisuudesta kyllä jotenkin erityisemmän ja juhlavamman. Itse seremonia oli hyvin lyhyt ja ytimekäs, ja koostui kummien esittelystä, muutamasta kauniista lastenrunosta sekä nimen kertomisesta vieraille. Juhlaväkeä oli paikalla reilut kolmekymmentä henkeä ja tunnelma oli oikein mukava ja välitön.

Kuten jo aiemmin taisin mainita, sai vauva lopulta juuri sen etunimen, josta olimme puhuneet niin pitkään kuin olimme vauvasta haaveilleet. Nimi sopii pikkuisellemme todella hyvin ja on mielestämme kovin kaunis. Toiseksi nimeksi valitsimme lopulta nimen, joka oli aiemmissa keskusteluissamme ollut aivan eri etunimen perässä. Tämä toinen nimiyhdistelmä oli keskusteluissamme ollut mahdollisen tulevan pikkuveljen nimi, mutta yhtäkkiä tuo toinen nimi sopikin paremmin vauvalle valitsemamme nimen perään ja alkuperäinen ehdokas toiseksi nimeksi hylättiin.

Mietimme kauan, haluammeko julkaista nimen blogissa. Periaatteessa meillä ei ole mitään nimen julkistamista vastaan, mutta lopulta päädyimme siihen, ettei etunimeä käytetä blogissa. Pääsyynä on se, etten halua blogimme löytyvän jos joku googlaa lapsen nimen tulevaisuudessa. Itse nimi siis ei ole suuri salaisuus, mutta en halua, että blogi on lapsen nimen hakutuloksissa, koska blogi on kuitenkin loppujen lopuksi meidän, hänen äitiensä blogi, eikä lapsen. (Jos joku vakkarilukijoista on kiinnostunut vauvan etunimestä, voimme laittaa tiedon vaikka sähköpostilla!)

Vauva on kulkenut blogissa ilman sen kummempaa nimimerkkiä, mutta ajattelimme nyt, että pelkästä vauvasta kirjoittaminen käy tylsäksi. Aluksi päätimme, että kutsumme vauvaa blogissa toisella nimellään, mutta päädyimmekin nyt kutsumaan tätä nimimerkillä Pakkasen Poika (jatkaen lastenkirjateemaamme, nimen inspiraationa iki-ihana Aino ja Pakkasen Poika).

Edit 8.3.2017 Vauvan nimimerkki blogissa muutettu

rv 9+1

Raskaus

Raskausuutisen kertominen

Marikki

3.5.2016

Kerroimme raskausuutisen perheillemme puolisentoista viikkoa sitten. Raskausviikkoja ei tuolloin ollut kasassa vielä edes aivan kahdeksaa, joten ajankohta oli todella aikainen. Alunperin ajatuksena oli odottaa pidempään ja kertoa uutinen vasta lähempänä kolmattatoista raskausviikkoa. Halusimme kertoa uutisen ehdottomasti kasvotusten, mutta ongelmaksi meinasi muodostua sopivan ajankohdan löytyminen. Mintun perhe asuu pidemmän ajomatkan päässä ja loppukevään kiireiden, hankalien työvuorojen ja lähestyvän ulkomaanreissun takia seuraava vapaa kyläilyviikonloppu olisi ollut vasta kesäkuun puolivälin jälkeen. Raskausuutisen panttaaminen lähipiiriltä lähes juhannukselle asti olisi tuntunut vaikealta, etenkin kun olemme jo salanneet vauvaprojektia yli vuoden ajan. Niinpä päätimme kertoa uutisen jo näin varhaisessa vaiheessa.

Raskausuutinen yllätti perheemme täysin ja sai kaikilta todella ilahtuneen vastaanoton. Kerroimme uutisesta kaikissa kyläpaikoissa antamalla tulevalle isovanhemmalle kopion ultrakuvasta ja sisartemme lapsille Meidän pihan perhesoppa -kirjan siltä varalta, että uutinen herättäisi lasten kanssa keskustelua. Tulevat isovanhemmat olivat ultrakuvan kirjekuoresta kaivaessaan niin hölmistyneitä, etteivät aivan aluksi oikein edes tajunneet mistä oli kyse! Kun asianlaita selvisi, kaikki olivat äärettömän iloisia puolestamme. Mintun 4-vuotias siskontyttö hihkaisi uutisen kuultuaan iloisena että Mintusta ja Marikista tulee nyt isosiskoja! Tytön äiti joutui siihen oikaisemaan, että ei isosiskoja, vaan äitejä. Ajatus kahdesta äidistä meinasi ensin hihityttää siskontyttöä, mutta asia ei vaatinut sillä hetkellä sen enempää käsittelyä. On jännä ajatella, että lähipiirin lapset tulevat todennäköisesti aika pienestä asti pitämään aivan normaalina sitä, että perheessä voi olla myös kaksi äitiä tai isää siinä missä äiti ja isä tai yksi vanhempi.

Vaikka olisin alunperin halunnut jakaa uutisen vasta myöhemmin, olen todella tyytyväinen että teimme sen jo nyt. Tuntuu todella helpottavalta, ettei näin isoa asiaa tarvitse enää salata läheisiltä ihmisiltä ja että asiasta voi nyt avoimesti jutella. Lähipiirin lämmin ja liikuttunut reaktio uutiseen tuntui todella ihanalta. Kertominen sai aikaan myös sen, että raskaus tuntuu minusta nyt paljon todellisemmalta kuin aiemmin. Positiivisen raskaustestin tekeminen ja sydämenlyöntien näkeminen ensimmäisessä ultrassa tuntui tietenkin todella hienolta ja huojentavalta, mutta myös jotenkin epätodelliselta. Vasta raskaudesta ja hedelmöityshoidoista puhuminen lähipiirin kanssa on saanut raskauden tuntumaan todelta.

Se huono puoli asiassa on, että nyt kun raskaus tuntuu todellisemmalta, myös huoleni ja pelkoni raskauden etenemisen suhteen ovat voimistuneet. Tietenkin alkuraskaus on kaikinpuolin jännittävää aikaa, mutta olen yllättänyt itseni sillä, kuinka rauhallisin ja luottavaisin mielin olen kuitenkin pääasiassa ollut. Uutisen kerrottuamme olen huomannut jännittäväni näitä ns. riskiviikkoja paljon enemmän. Minttukin sanoi, että heti uutisen kerrottuamme hänkin murehti muutaman päivän kovasti sitä, että raskaus menisikin kesken, ja sitä pettymystä ja surua minkä se aiheuttaisi nyt myös lähipiirille. Toisaalta murehtiminen on aika turhaa, koska emme voi raskauden tässä vaiheessa itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu jos on tapahtuakseen. Jännitys varmasti jatkuu vielä pitkään, mutta täytyy yrittää olla luottavaisin mielin ja toivoa että kaikki menee hyvin.

Sekalaiset

Kun meille tulee vieraita

Minttu

3.3.2016

Kun meille tulee vieraita, meillä menee hetki jos toinenkin, kun käymme asunnon läpi mahdollisten vauvaprojektista vihjaavien tavaroiden osalta. Onhan (kirjaston ja omaksi hankitut) kirjat piilossa/käännettynä pois uteliailta silmiltä? Eihän viimeisin Vauva-lehti ole jäänyt lojumaan sisustuslehtien joukkoon? Eihän vessaan jäänyt näkösälle edellisen kierron jäljiltä ovulaatio- tai raskaustestejä? Onhan vauvanvaatteet nostettu paikalleen vaatekaapin ylähyllylle? Eihän klinikan tai apteekin kuitteja ole jäänyt pyörimään keittiön tai työhuoneen pöydälle?

Ennen viime viikonloppua vain yksi ihminen oli kuullut, että haaveilemme lapsesta ja että olemme tehneet haaveen eteen jotain, mutta hänenkään kanssaan ei asiasta ole sen kummemmin puhuttu. Harkitsimme jo joulun jälkeen, että kertoisimme projektista ystäväpariskunnalle, mutta jänistimme hetken koittaessa. Siitä asti olemme miettineet, että olisihan se kiva, jos joku tietäisi, jotta asiasta voisi halutessaan vaihtaa muutaman sanan.

Viimeisimmän epäonnistumisen jälkeen olimme molemmat sitä mieltä, että projetista pitää kertoa jollekulle, vaikka kertominen ei poikisikaan sen syvällisempiä keskusteluja. Hedelmöityshoitoihin liittyen meidän elämässä on ihan liikaa muilta ihmisiltä pidettäviä salaisuuksia ja lähipiirin kanssa tekemisissä ollessa on yhä vaikeampaa pitää kaikki sisällä. Ajoittain emme ole meinanneet pysyä liitoksissamme. Ainakin minulle on tullut yllätyksenä, miten vaikeaa ja raskasta on miettiä joka kolmatta lausetta ja ajatusta ennen kuin sen muotoilee sanoiksi, jotta ei vaan paljasta jotain, mitä ei pitänyt paljastaa. Yleensä möläytän ensin ja mietin vasta jälkeenpäin.

Niinpä aloitimme viikonloppuna illanvieton mainitun ystäväpariskunnan kanssa paljastamalla, että yritämme saada aikaan uuden perheenjäsenen. Uutinen otettiin vastaan tyynesti ja naurahtaen, että jotain sen suuntaista oli voinut päätellä meidän innokkaista äityslaki-jaoista Facebookissa, mutta sen isompaa keskustelua projektista ei heti syntynyt. Illan aikana hedelmöityshoitomme nousivat keskusteluun muutamaan otteeseen. Kerroimme myös (ensimmäisille lähipiirissämme), että rekisteröimme syksyllä parisuhteemme lapsihaaveiden vuoksi. Minusta tuntui lähes yhtä piinaavalta ja poskiapunottavalta kertoa nämä uutiset (kasvokkain) ystäville kuin aikoinaan tulla kaapista (tekstiviestillä ja puhelimessa) omalle perheelle.

Olemme miettineet, että jos seuraava yritys ei tuo toivottua tulosta, pitänee aiheesta avautua myös jomman kumman tai kummankin siskoille. Jotenkin vain olisi luontevampaa kertoa konkreettisia uutisia kuin käsitetasolla olevia toiveita. Mutta voivatko helpohkosti raskaaksi tulleet siskot ymmärtää, kuinka raskas ja kallis prosessi meillä on takana ja ehkä vielä edessä? Olemme Marikin kanssa puhuneet, että luulemme, että monet sukulaisemme ajattelevat, tarkoittamatta mitään pahaa, että meidän elämä – lapsettoman pariskunnan elämä – on helppoa ja vaivatonta. Meillä on kiva asunto ja uudehko auto, meillä on vapaa-aikaa vaikka muille jakaa, ja olemme voineet matkustella. Mikäpä tässä on eleskellessä. Vaikka elämä näyttää päällisin puolin helpolta ja huolettomalta, olisi mukava kertoa projektista lähipiirissä, jotta tietäisivät, mitä meille oikeasti kuuluu.

Hedelmöityshoidot

Kertomisen vaikeus

Marikki

6.2.2016

Kerroin syksyllä yhdelle työkaverilleni että olemme aloittamassa hedelmöityshoidot. Työkaveri tuurasi tuolloin väliaikaisesti esimiestäni ja minun piti sopia hänen kanssaan työvuoromuutoksista klinikkakäynnin takia. En ole työkaverin kanssa mitenkään läheinen, mutta hän on fiksun ja ystävällisen oloinen, joten päätin kertoa hänelle suunnitelmistamme siltä varalta, että joutuisin sumplimaan työvuoroja jatkossakin (varsinaiselle esimiehelleni en voi edes kuvitella puhuvani asiasta). Tänään työkaveri yllätti minut kesken työpäivän kysymällä onko meille tulossa jo pikkuista! Kysymys oli varmasti hyvää tarkoittava, enkä siitä mitenkään loukkaantunut, mutta menin yllätyksestä ensin aivan sanattomaksi. Sitten takeltelin vastaukseksi jotain sekavaa siitä miten klinikkahoidotkin voivat kestää monta kuukautta ja miten kalliitakin ne ovat!

En oikeasti edes ajattele että meillä olisi (tähän mennessä) kulunut niin hirveästi rahaa hoitoihin, mutta jostain syystä huomasin painottavani työkaverille sitä, miten kalliiksi homma tulee. Minusta tuntuu, että yleisesti on vallalla mielikuva, että naisparien hedelmöityshoidot kustannettaisiin verovaroin. Tähän luuloon törmää usein esimerkiksi äitiyslakia käsittelevien uutisten kommenteissa (miksi edes luen niitä?!?). Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä työkaveri tietää tai olettaa hedelmöityshoitojen kustannuksista, mutta taidan alitajuisesti itse olettaa, että kaikki luulevat että yhteiskunta maksaa naisparien hedelmöityshoidot, ja nähtävästi koen tarpeelliseksi tiedottaa asian oikeasta laidasta, olipa siihen syytä tai ei.

Vaikka kysymys vauvaprojektin etenemisestä tuli yllätyksenä ja tilanne oli aikalailla kiusallinen, huomasin kuitenkin että loppujen lopuksi tuntui myös ihanalta oikeasti puhua asiasta jonkun kanssa. Puhumme tietenkin Mintun kanssa kahdestaan vauvahaaveesta ja itse projektin etenemisestä lähes päivittäin, ja olen todella onnellinen tästä netin kautta löytyneestä blogiyhteisöstä mistä saa vertaistukea, mutta muuten en ole kunnolla jutellut aiheesta kenenkään kanssa. Kerroin toisella paikkakunnalla asuvalle kaverilleni viime keväänä että varasimme klinikan ensikäyntiajan mutta emme puhuneet aiheesta sen jälkeen – kunnes kaveri tuli kyläilemään joulun aikaan ja kysyi miten ensikäynti sujuikaan ja onko projekti edennyt siitä. Menimme Mintun kanssa silloinkin aivan puihin, ja kaveri fiksuna ihmisenä huomasi ettemme olleet oikein valmiita puhumaan aiheesta. Takeltelimme vaivaantuneina vastaukseksi että yritys on käynnissä, mutta ei ole vielä muuta kerrottavaa, ja vaihdoimme porukalla äkkiä puheenaihetta.

Miksi asiasta puhuminen onkin niin hankalaa? Olemme miettineet jo kahden edellisen yrityskerran jälkeen, että kertoisimme projektista kaveripariskunnalle kenen kanssa vietämme paljon aikaa, mutta kummallakin kerralla olemme jänistäneet ja sopivan tilanteen tullen on tuntunutkin helpommalta olla kertomatta. Vauvahaave on ollut yhteinen salaisuutemme jo niin pitkään, että kynnys kertomiselle vain kasvaa koko ajan vaikka yhtä aikaa tuntuu että pakahdun jos en kohta kerro suunnitelmistamme jollekin.

Hedelmöityshoidot

Salaisuus

Marikki

8.9.2015

Kuten Minttu edellisessä kirjoituksessa mainitsikin, pidämme parisuhteen rekisteröinnin toistaiseksi salaisuutena. Emme ole halunneet kertoa lähipiirissä vielä vauvaprojektista, joten yhtäkkinen rekisteröintiuutinen kummastuttaisi ja herättäisi kysymyksiä – ja varmasti kaikista läheisimmät olisivat ihmeissään ja loukkaantuneitakin siitä, miksi emme kutsuneet heitä mukaan juhlistamaan tilaisuutta. Olisi vaikea selittää, että tämä nyt oli enemmän käytännön asia, jos varsinaisen syyn kuitenkin jättäisi kertomatta.

Painavin syy siihen miksi emme ole halunneet kertoa vauvaprojektista (tai ylipäänsä vauvahaaveesta) muille on se, ettemme halua ylimääräistä painetta ja odotuksia hedelmöityshoidoille. Ajattelimme, että kerromme asiasta vasta sitten kun on jotain konkreettista kerrottavaa. Hedelmöityshoidoissa on niin paljon stressitekijöitä ja liikkuvia osia, että siitä haluaa ainakin näin aluksi karsia pois kaikki ulkopuolelta tulevat (hyväätarkoittavatkin) toiveet ja odotukset. Ehkä taustalla on myös pelko pettymyksestä (ja pettymyksen aiheuttamisesta muille). Entä jos kerromme heti suunnitelmistamme kaikille, ja sitten lasta ei kuulukaan? Tiedämme, että uutinen vauvaprojektista ilahduttaisi kummankin suvun puolella kovasti ja aiheuttaisi varmasti paljon hössötystä, kysymyksiä ja neuvoja. Olisi todella surullista kaikille, jos kaiken sen jälkeen lasta ei tulisikaan. Vaikka meille on joskus vihjailtu varovasti perheen perustamisesta en kuitenkaan usko että kukaan lähipiirissämme on tosissaan odottanut meidän hankkivan lapsia.

Varsinkin alussa kun lapsesta alettiin puhua, oli mukava että asia oli vain meidän kahdenkeskinen salaisuus josta juteltiin saunassa, lenkkipoluilla ja pitkillä automatkoilla. On ollut ihana seurata yhdessä muiden sateenkaariperheiden ja naisparien blogeja, miettiä mahdollista pinnasängyn paikkaa ja haaveilla (ja vähän kinastella) lasten nimistä. On myös hyvä, että meillä on ollut paljon aikaa rauhassa miettiä ja puhua asiasta ja selkeyttää omia toiveitamme, pelkojamme ja ajatuksiamme aiheeseen liittyen. Minulle on ollut hyvin tärkeää, että olemme pohtineet yhdessä kunnolla muun muassa sitä, mitä biologinen ja sosiaalinen äitiys merkitsevät meille itsellemme, ennen kuin olemme joutuneet puhumaan aiheesta muiden kanssa.

Kieltämättä nyt, kun lapsihaaveesta on puhuttu tosissaan noin kaksi vuotta, ja ensimmäinen yrityskerta on jo lähellä, minusta alkaa tuntua kuin pakahtuisin salaisuutemme kanssa! Kun päivittäiset keskustelumme ja lähitulevaisuuden suunnitelmamme pyörivät nyt niin kovasti lapsiprojektin ympärillä, on todella vaikea olla puhumatta aiheesta muiden kanssa. Hiukan olen lipsunutkin tässä asiassa – yhdelle ystävälleni olen ennen hoitoihin hakeutumista varovasti maininnut, että mekin olemme hieman haaveilleet lapsesta, ja toiselle taas lipsautin ensikäyntiajan varattuani, että olemme varanneet ajan, mutta emme ole sen jälkeen puhuneet asiasta. Tuntuu vähän hassulta olla kertomatta esimerkiksi läheiselle kaveripariskunnalle tai sisaruksillemme vauvaprojektista. Etenkin kun epäilemme hieman, että tuo kaveripariskunta on jo saattanut arvata suunnitelmamme vaikka aiheesta emme ole heidän kanssaan puhuneetkaan. Olo on vähän samanlainen kuin silloin nuorempana kun olin vielä kaapissa. Silloin tuntui, että kaikki varmasti tietävät asian, ja olisin itsekin halunnut kertoa sen, mutta en jostain syystä ollut valmis tai uskaltanut.