odotuksen odotus

Vauvakuume

21.3.2016

Heijasin pientä sukulaislasta eteisessä peilin edessä, vauva nauroi peilikuvalle, ja siinä se syttyi. Vauvakuume, kertarysäyksellä. Mintun vauvakuume oli alkanut hiljalleen jo muutamaa vuotta aiemmin, kun lähipiiriin sisaruksille ja kavereille syntyivät ensimmäiset lapset, mutta minä olin toppuutellut Mintun varovaisia vauvatoiveita. Nuorempana haaveilin kyllä omasta perheestä, mutta vuosien varrella tuo haave oli alkanut tuntua mahdottomalta toteuttaa. Tuntui, että perheen perustaminen oli muita (heteroita?) varten. En ollut edes varma siitä, tehtiinkö klinikoilla hedelmöityshoitoja naispareille tai minkä hintaisia ne olivat tai miten sisäinen adoptio toimi, enkä kai ollut tarpeeksi kiinnostunut selvittääkseni asiaa. Myös ajoittaiset terveysongelmat ja pitkät opinnot osaltaan olivat saaneet perheen perustamisen tuntumaan liian kaukaiselta ja epätodennäköiseltä, asialta josta ei oikein enää uskaltanut edes haaveilla, ettei olisi sitten pettynyt niin pahasti kun se jäisi kuitenkin toteutumatta.

Mutta sitten iski vauvakuume. Yhtäkkiä olikin motivaatiota selvittää miten hedelmöityshoitokuviot menevät naisparien kohdalla, ja pian selvisikin että hoitoja on mahdollista saada, jopa täällä Pohjois-Suomessa. Olisin ollut valmis soittamaan klinikalle samantien, mutta käytännön ihmisenä Minttu halusi odottaa siihen asti, että olin saanut opintoni päätökseen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olikin ehdottomasti oikea ratkaisu, sillä ehdimme odotellessamme säästää rahaa klinikkamaksuja varten ennen hoitojen aloittamista.

Vauvakuume ei ole tuosta parin vuoden takaisesta syttymisestään suinkaan laantunut nyt hoitojen pitkittyessä, vaan se kasvaa vain kasvamistaan. On meidän onni, että se iski minuun niin voimakkasti, sillä voi olla etten muuten olisi koskaan uskaltanut alkaa tähän projektiin vaikka oma perhe haaveissa on ollutkin. Voimakas vauvakuume on antanut minulle rohkeutta ja päättäväisyyttä asiassa, kun muuten luonnostani olen aika arka isojen asioiden edessä ja keskityn enemmän huoliini ja pelkoihin siitä, mikä kaikki voi mennä vikaan ja huonosti. Aivan pelottomaksi en tietenkään tässäkään asiassa ole osannut heittäytyä (eikä kai tarvitsekaan), mutta vauvakuume on sopivalla tavalla auttanut karistamaan turhaa murehtimista pois ja keskittymään mahdollisten pettymysten sijasta haaveen toteuttamiseen. En tiedä olenko aiemmin pohjimmiltani uskonut siihen, että naisen biologinen kello herää yhtäkkiä tikittämään voimakkaasti ilmoittaakseen vauvakuumeesta, mutta näemmä sitä tapahtuu aivan oikeasti muuallakin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa! Tik-tak!

Sekalaiset

Linkki: Miksi vanhemmat ovat uupuneita?

Minttu

11.3.2016

Tässä vielä ensimmäistä raskautta odotellessa, ja siitä ja siihen liittyvistä sivujuonteista, mm. rahanmenosta, hermoillessa on ihan tervettä välillä lukea vanhemmuudesta kertovia kommentteja ja artikkeleita. Erityisesti niitä, jotka pudottavat vauvakuumeiset alas vanhemmuuden hattaraunelmista.

Törmäsin Huffington Postissa eilen julkaistuun pakinamaisesti ja rehellisen lakonisesti kirjoitettuun postaukseen This Is Why Parents Are More Exhausted Than You Think They Should Be (kirjoittanut Christine Skoutelas), siis ”Miksi vanhemmat ovat uupuneempia kuin mielestäsi heidän pitäisi olla”. Kun talouteen tulee vauva, et enää nuku kokonaista yötä, ikinä. Lapsi seuraa sinua jopa vessaan, et saa hetken rauhaa. Kysymykset eivät lopu vastaamalla. Lapsenhoito on fyysisesti rankkaa. Siivoaminen tai lapsesta huolehtiminen (huolestuminen) ei lopu koskaan. Ja jos haluat joskus katsoa lempitelevisiosarjaasi, se pitää tehdä keskellä yötä.

Ja ei, tämä ei vähentänyt vauvakuumettani tippaakaan, vaikka suoraan sanottuna väsy/uupumus onkin yksi ainoita oikeita huoliani lapsen saamisessa. Miten selviän pätkittäisillä yöunilla, kun nyt en meinaa selvitä tasaisilla kahdeksantuntisillakaan? Jutun lukemisen paras puoli oli ehkä kuitenkin se, että nyt taas kestää tätä odottamisen odotusta, hiipivää katkeruutta ja epäonnistumiseen väsymistä hetken matkaa kauemmin, kun päällimmäisenä mielessä ei ole vauva-arjen ruusunpunaiset ajatukset.

Sekalaiset

Toisten hyvät uutiset

Marikki

5.3.2016

Neljäs pettymys oli aika kova paikka. Vaikka olin etukäteen yrittänyt varautua siihen, että hoidot saattavat venyä ja yrityskertoja voi kertyä useita, oli neljäs negatiivinen raskaustesti silti todella suuri pettymys. Kun hoidot venyvät muutamaa yrityskertaa pidemmiksi, kasvaa mielessä tietenkin pelko siitä, ettei vauvaa koskaan tulekaan. Tiedän että kohdallamme siihen on vielä matkaa, enkä ole ollenkaan luopunut toivosta, mutta en pysty täysin sivuuttamaankaan pelkoani.

Pari päivää sitten entinen työkaverini tuli käymään työpaikalla, ja kertoi ohimennen olevansa raskaana. Reaktioni muiden raskausuutisiin on ennen tähän vauvaprojektiin ryhtymistä ollut ehkä hentoinen kateus, joskus nopeasti ohimenevä surunkin tunne, mutta ennenkaikkea olen ollut iloinen odottajien puolesta. Silloin ajattelin, ettei perheen perustaminen ollut aiemmista haaveistani huolimatta meidän kohdallamme todennäköistä, joten en halunnut jäädä miettimään sitä pientä kateuden tunnetta tai kaikkea sitä mistä itse jäisin paitsi. Nyt vauvaprojektiin alettuamme tilanne on erilainen.

Kun kuulin työkaverini raskaudesta, muistin kyllä sanoa kaikki asiaankuuluvat sanat, onnitella ja kuunnella työkaverin huolia työn ja perhe-elämän yhdistämisestä, vaikka oikeasti olisikin tehnyt mieli pillahtaa itkuun. Raskausuutisen aiheuttamat kateuden ja surun tunteet eivät olleet enää hentoisia, vaan tuntui kuin olisin litistynyt niiden painon alle. Jos olisin täysin luottavaisin mielin ja uskoisin että meilläkin varmasti onnistaa pian, reaktioni työkaverin uutisiin olisi tuskin ollut niin voimakas, ja olisin ehkä muistanut hieman ilahtuakin hänen puolestaan. Jokaisen pettymyksen jälkeen on kuitenkin aina vähän vaikeampi kuulla muiden raskausuutisia. Yritän pysyä positiivisella mielellä, mutta välillä pelottaa, että kuljemme hitaasti mutta varmasti kohti sitä porukkaa, joille perheellistyminen on vuosien työn ja tuskan takana, tai joiden haave lapsesta jää lopulta toteutumatta. En halua velloa surussa tai katkeroitua, joten yritän muistuttaa itseäni, etteivät toisten iloiset vauvauutiset tuuppaa meitä yhtään lähemmäksi lapsettomuutta, eikä toisten onni ole meiltä pois.

Hedelmöityshoidot

Ei vieläkään

Marikki

27.2.2016

Otsikko sen kertookin. Testasimme perjantaiaamuna oikein kahden raskaustestin voimalla, mutta tulos oli vanha tuttu negatiivinen. Pettymys oli kyllä aikamoinen, etenkin kun kaiken ajoituksesta sukusoluihin piti olla nyt kohdallaan. Mietimme vielä eilen että testaisimme varmuuden vuoksi lauantaina uudestaan, mutta tämä aamu toi tullessaan Mintun kuukautiset, joten tulos on harvinaisen selvä.

Pregnylistä ei tullut kamalasti fyysisiä oireita, mutta jälkikäteen ajateltuna Minttu miettii, että hormoneilla saattoi olla vaikutusta henkisesti ja ne auheuttivat Mintussa varman olon siitä, että nyt onnistaisi. Ei siis ihmekään, että tämä negatiivinen tulos on tuntunut Mintusta paljon vaikeammalta kuin aiempien yritysten tulokset, ja nämä pari päivää ovat menneet Mintulla aika surullisissa tunnelmissa.

Negatiivinen tulos tuntui myös minusta todella pahalta. Minusta tuntuu, että jokaisella kerralla pettymys on aina edellisiä kertoja raskaampi ja vaikeampi, mutta toisaalta tuntuu myös kuin pääsisin pettymyksen yli aina vähän nopeammin. Ehkä se johtuu vain siitä, että pettymyksiä alkaa olla takana jo useampia ja olen tavallaan ehtinyt jo tottua niihin?

Emme tiedä vielä mitä seuraavaksi. Kannattaako jatkaa enää inseminaatioilla, kun kaikki pitäisi olla kunnossa, mutta silti ei tunnu tärppäävän? Vai pitäisikö siirtyä jo IVF:ään? Siinä hirvittää rahanmeno sekä tietenkin hoitojen rankkuus ja lääkemäärät. Kannattaisiko pitää taas yksi taukokuukausi, ja miettiä vaihtoehtoja rauhassa? Minttu varasi soittoajan lääkärille maanantaille, mutta todennäköisesti teemme päätöksen jatkosta jo ennen sitä, niin että Minttu voi sitten tehdä uuden hoitosuunnitelman lääkärin kanssa.

Emme ole lannistuneita, mutta kieltämättä toiveikkuuskin alkaa hieman karista tässä matkan ja pettymysten varrella. Emme kumpikaan ajatelleet etukäteen, että raskaaksi tulo onnistuisi kuin taikaiskusta, mutta toisaalta emme tainneet olla varautuneita siihenkään, että kuuluisimme niihin pareihin, joille raskaaksi tuleminen olisi pidempi ja raskaampi prosessi. Minttu oli miettinyt eilen negatiivisen tuloksen jälkeen, että nyt voi ehkä ajatella, että käymme hedelmöityshoitojen sijasta lapsettomuushoidoissa. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta se tuntuu tavallaan aika isolta muutokselta.

Ps. Kiitos kaikille tsemppaavista kommenteista edelliseen postaukseen!

Hedelmöityshoidot

Tauko tekee hyvää

Marikki

24.1.2016

Joulukuun pettymyksen jälkeen päätimme että pidämme ainakin tammikuun taukoa vauvaprojektista. Tauko oli tarpeen niin käytännön syistä (olimme käyttäneet kaikki kolme klinikalle tilaamaamme olkea, ja uuden luovuttajan valinta ja solujen tilaaminen olisi mennyt pyhien takia liian tiukille aikataulun puolesta) kuin jaksamisenkin takia. Kolmen kuukauden intensiivinen yritys- ja pettymysputki oli henkisesti yllättävän rankka kokemus, etenkin kun omaa jaksamista söivät myös joulunalusen työkiireet ja -stressi ja ainakin minun mielialaani vaikuttava pimeä vuodenaika. Tauko oli siis tarpeeseen, vaikka ensiksi en olisi millään malttanutkaan pysähtyä. Tuntui ettei meillä olisi ollut varaa pitää taukoa edes yhden kuukauden vertaa. Aivan kuin takaraivossani olisi raksuttanut kello joka muistutti, että aika kuluu koko ajan, me vanhenemme ja mahdollisuudet raskauteen vähenevät. Kellon ääni vain voimistui mitä pidemmälle syystalvi eteni, mitä väsyneempi olin töiden takia ja tietenkin jokaisen pettymyksen myötä. Sukusolujen loppuminen kuitenkin onneksi pakotti pysähtymään.

Tauko tuli siis tarpeeseen ja on tehnyt todella hyvää, vaikkei tämän pidempi ole ollutkaan. On ollut helpottava hengähtää ilman yritysten mukanaan tuomaa tunteiden vuoristorataa. Tässä kuussa emme ole laskeneet kiertopäiviä tai testailleet ovulaatiota tai juuri edes puhuneet vauva-asiasta. Blogin päivittäminen on unohtunut ja muidenkin blogeja on tullut vain selattua sivusilmällä. Sen sijaan olemme haaveilleet kovasti uudesta asunnosta ja minä olen haaveillut myös varovaisesti uusista työkuvioista. Nyt tuntuu, että tältä uudelta vuodelta on jotain muutakin odotettavaa kuin mahdollinen perheenlisäys, eikä yrittämisessä ole (toivottavasti) samanlaista painetta.

Olemme nyt muutaman päivän aikana palailleet hiljalleen vauvaprojektin pariin. Minttu varasi ensi viikolle soittoajan lääkärille uuden hoitosuunnitelman tekemistä varten ja olemme edistyneet hieman myös uuden luovuttajan valinnassa. Yllätyin aivan miten ensimmäisestä sukusolujen luovuttajasta luopuminen kirpaisi – olin kai niiden vähäisten tietojen ja vauvakuvan perusteella jo ehtinyt tavallaan kiintyä (niin hullulta kuin se kuulostaakin!) luovuttajaan, tai siis siihen (varmasti hyvinkin virheelliseen ja mielikuvitukselliseen) mielikuvaan mikä minulla hänestä oli. Ensimmäisen luovuttajan valinta oli lähes koko viime kesän mittainen prosessi, joten ei kai ihmekään, että uuden luovuttajan valinta ei tapahdu aivan yhdessä illassa. Jollain tapaa valitseminen on nyt kuitenkin helpompaa, enkä pelkää enää niin kovasti sitä että valitsemme jotenkin väärin. Luovuttajan merkitys on tässä tämän projektin aikana muutenkin vähentynyt mielessäni.

Heti ensi viikon alussa teemme tilauksen sukusoluista. Päätimme tilata taas kolme olkea, se tuntuu tässä vaiheessa sopivalta määrältä. Jos raskaus ei ala niillä, onkin olkien loppuminen taas hyvä syy pienelle paussille. Viimeistään siinä vaiheessa onkin sitten mietittävä hoitojen jatkoa ja sitä, siirrytäänkö IVF:ään. Mutta yritetään olla miettimättä vielä kolmen oljen päähän, ja odotellaan nyt rauhassa helmikuuta ja seuraavaa yritystä.