Déjà vu
Aika matelee. Inseminaatiosta on jo ikuisuus (tai, no viisi päivää…), mutta testipäivään on vielä pidempi matka. Kun piinapäiviä on takana jo useammalta yrityskerralta, on kaikki uutuudenviehätys hommasta todellakin karissut pois. Varovainen innostuminen ja toiveikkuus kestivät aikalailla inseminaatiopäivän ajan, ja sen jälkeen olenkin pääasiassa stressannut miten onnistuisimme sitten seuraavassa kierrossa. Olen tälläkin yrityskerralla kyllä laskeskellut vähän kuin itseltäni salaa päivämääriä siltä varalta jos nyt onnistaisi (milloin vauva syntyisi? Milloin olisi ensimmäinen ultra? Milloin kertoisimme raskausuutisen lähipiirille?) mutta se tuntuu samanlaiselta harmittomalta haaveilulta kuin se, että laskeskelisi kuinka käyttäisi lottomiljoonat jos täysosuma sattuisi joskus kohdalle.
Alkuviikosta Mintulla oli vasemmalla puolella pientä jomotusta, joka olisi voinut olla ovulaatiokipuakin (toivottavasti ei sentään, kun irrotuspiikistä ja inseminaatiostakin oli aikaa jo useampi päivä) tai lievää menkkakipua. Sen lisäksi ei ole ollut mitään huomionarvoista – eikä Pregnylkään ole nähtävästi aiheuttanut mitään raskausoireita. Piinapäivät kuluvat siis samalla tyylillä kuin jo kolmesti aiemmin. Ehkä ne tuntuvatkin siksi niin pitkiltä, kun tämä aika sulautuu mielessä yhteen niiden aiempien yrityskertojen kanssa.
Olemme kumpikin yhä toiveikkaita, että vauvaprojekti onnistuu kyllä sitten jossain vaiheessa. Jostain syystä en vain osaa kuvitella että se onnistuisi nyt tällä kerralla, vaan oletuksena on, että testi näyttää taas negatiivista. Toivotaan kuitenkin että olisin pessimistisin aavistuksini aivan väärässä ja testipäivä toisi mukanaan iloisen yllätyksen.