piinapäivät

Déjà vu

17.2.2016

Aika matelee. Inseminaatiosta on jo ikuisuus (tai, no viisi päivää…), mutta testipäivään on vielä pidempi matka. Kun piinapäiviä on takana jo useammalta yrityskerralta, on kaikki uutuudenviehätys hommasta todellakin karissut pois. Varovainen innostuminen ja toiveikkuus kestivät aikalailla inseminaatiopäivän ajan, ja sen jälkeen olenkin pääasiassa stressannut miten onnistuisimme sitten seuraavassa kierrossa. Olen tälläkin yrityskerralla kyllä laskeskellut vähän kuin itseltäni salaa päivämääriä siltä varalta jos nyt onnistaisi (milloin vauva syntyisi? Milloin olisi ensimmäinen ultra? Milloin kertoisimme raskausuutisen lähipiirille?) mutta se tuntuu samanlaiselta harmittomalta haaveilulta kuin se, että laskeskelisi kuinka käyttäisi lottomiljoonat jos täysosuma sattuisi joskus kohdalle.

Alkuviikosta Mintulla oli vasemmalla puolella pientä jomotusta, joka olisi voinut olla ovulaatiokipuakin (toivottavasti ei sentään, kun irrotuspiikistä ja inseminaatiostakin oli aikaa jo useampi päivä) tai lievää menkkakipua. Sen lisäksi ei ole ollut mitään huomionarvoista – eikä Pregnylkään ole nähtävästi aiheuttanut mitään raskausoireita. Piinapäivät kuluvat siis samalla tyylillä kuin jo kolmesti aiemmin. Ehkä ne tuntuvatkin siksi niin pitkiltä, kun tämä aika sulautuu mielessä yhteen niiden aiempien yrityskertojen kanssa.

Olemme kumpikin yhä toiveikkaita, että vauvaprojekti onnistuu kyllä sitten jossain vaiheessa. Jostain syystä en vain osaa kuvitella että se onnistuisi nyt tällä kerralla, vaan oletuksena on, että testi näyttää taas negatiivista. Toivotaan kuitenkin että olisin pessimistisin aavistuksini aivan väärässä ja testipäivä toisi mukanaan iloisen yllätyksen.

Kun ei onnista

1.1.2016

Uusi vuosi ei alkanut aivan niin onnellisissa merkeissä kuin olimme toivoneet, eli tänä aamuna teimme negatiivisen raskaustestin. Tässä olisi tietenkin vielä pari päivää aikaa siihen klinikan suosittelemaan testauspäivään, mutta Mintun kuukautiset alkoivat kellontarkasti tänään iltapäivästä, joten tämän yrityskerran tulos taitaa olla selvä. Nyt olo on kieltämättä pettynyt, surullinen ja väsynyt. Kehtaako kolmen yrityskerran jälkeen edes tunnustaa, että on aika väsynyt?

Olemme haaveilleet ja suunnitelleet lasta muutaman vuoden ja klinikan ensikäynnistäkin on kohta kulunut jo seitsemän kuukautta. Siksi helposti tuntuukin, että tämä ”odotuksen odotus” on kestänyt jo paljon pidempään kuin tämän kolmen yrityskuukauden verran. Onhan tähän ajalle mahtunut paljon muutakin kuin ovulaation seuraamista, inssejä ja negatiivisia raskaustestejä – on käyty ulkomaanreissuilla, vietetty aikaa ystävien ja sukulaisten kanssa, eletty arkea ja tehty kovasti töitä. Mutta kyllä elämä on varsinkin klinikan ensikäynnin jälkeen pyörinyt pääasiassa tämän vauvaprojektin ympärillä. Tai jos ei elämä, niin ajatukset kuitenkin. Ja onhan tämä ristiriitaista aikaa, aikamoinen vuoristorata toiveita ja pettymyksiä, uskoa ja epätoivoa, surua ja stressiä, kateutta ja kuitenkin myös iloa toisten perheonnen ja onnistumisten puolesta.

Tuntuu että olemme jo hetken aikaa eläneet jonkinlaisessa välitilassa. Ensin odotimme (ehkä liiankin pitkään), että olisi oikea aika aloittaa yrittäminen. Kun pääsimme vihdoin klinikalle, täytyi odottaa kesän yli että pääsisimme ensimmäiseen inseminaatioon. Ja nyt elämme kuukaudesta ja ovulaatiosta toiseen, odottaen milloin onnistaisi. Muut asiat on helppo siirtää eteenpäin, kun tulevaisuudesta ja vauvahaaveen toteutumisesta ei ole varmuutta. Asuntokuume on vaivannut jo jonkin aikaa, mutta kannattaako asuntoa vaihtaa nyt, kun ei tiedä tulevaisuuden tilantarpeesta? Eikä tympeää työtä uskalla vaihtaa epävarmempaan työllisyystilanteeseen, koska ei voi tietää paljonko klinikkamaksuja on vielä tiedossa. Olen ajatellut, että tympeässäkin työpaikassa jaksaa pinnistellä, kun motivaattorina on niinkin suuri asia kuin oman perheen perustaminen. Nyt, kun tuloksettomia yrityskertoja on takana jo muutama, alkaa kovasti huolettaa kuinka kauan tässä projektissa voi mennä. Entä jos meillä menee vielä toiset seitsemän kuukautta ennen kuin raskaustesti näyttää plussaa? Tai vielä kauemmin? Entä jos meillä ei onnistakaan koskaan? Pettymys negatiivisesta raskaustestistä tuntuu kahta voimakkaammalta, kun juuri toive positiivisesta tuloksesta saa jaksamaan töissä.

Tämä kolmas negatiivinen raskaustesti herätteli minua hieman siihen, ettemme voi elää tässä välitilassa kovin pitkään. Vauvaprojekti jatkuu, tottakai, ja tulee varmasti olemaan jatkossakin päällimmäisenä mielessä, mutta nyt on oikeasti raivattava enemmän tilaa myös muille haaveille ja suunnitelmille ja uskallettava tehdä ratkaisuja niin asunnon kuin töiden suhteen vaikkei tulevasta olekaan tietoa.

Myös vauvaprojektin suhteen on tehtävä päätöksiä ja suunnitelma kevättalven hoidoille. On valittava luovuttaja ja mietittävä kuinka kauan haluamme jatkaa inseminaatioilla ennen raskaampiin hoitoihin siirtymistä, pohdittava haluammeko pitää kuukauden tauon vain jatkammeko nyt samantien. Mutta niistä aiheista enemmän sitten myöhemmin.

Rauhallista joulunaikaa

23.12.2015

Piinapäivät eivät ole vielä puolessa välissä. Minkäänlaisia oireita ei ole vielä tuntunut, vaikka olen yrittänyt kuulostella parhaani mukaan. Kaksi edellistä tuloksetonta yritystä on ehkä tehnyt sen, että oireita ei tunnu, koska edellisetkään oireet eivät ole olleet muuta kuin vilkasta mielikuvitusta.

Marikki meinaa koko ajan unohtaa, että meillä on piinapäivät käynnissä. Siihen varmasti vaikuttaa se, että hän ei päässyt mukaan inseminaatioon, ja se, että töissä on ollut hirveä kiire.

Edessä on ihana pitkä viikonloppu sukulaisia nähden, hyviä ruokia syöden ja pieniä lahjoja antaen. Palaamme linjoille ensi viikolla viimeistään raskaustestitulosten merkeissä.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Kolmas kerta toden sanoo?

19.12.2015

Ovulaatio tuli kuin pyydettynä torstai-iltana (tavalliseen tapaan testattuna se olisi paljastanut perjantaiaamuna). En ole aiemmin testannut ovulaatiota illalla, mutta mahdollinen Pregnyl-piikki perjantaiaamuna ei jättänyt minua rauhaan, joten tein testin jo illalla sen jälkeen, kun vasemmalla puolella alkoi tuntua nipistelyä. Onnistuinko tunnistamaan ovulaationippailut?!

Piipahdin siis eilen lounastunnilla klinikalla. Marikki ei päässyt tällä kertaa mukaan työvuorojen takia. Olihan se outoa mennä yksin inseminaatioon, mutta onneksi pääsimme yrittämään vielä kerran tälle vuodelle. Aamulla klinikalle soittaessani vapaat ajat olivat lähes kiven alla. Klinikkalla oli enemmän kuhinaa kuin olen koskaan aiemmin nähnyt. Asiakkaita, hoitajia ja lääkäreitä tuli ja meni jatkuvalla syötöllä. Perjantait ovat kuulemma heille aina kiireisiä (ymmärrettävää) ja varmasti myös lähestyvä joulu lisäsi kiirettä. Tietääpä muistaa jatkossa, jos vielä pitää käydä hoidoissa, että perjantaille pitää varata aika hyvissä ajoin.

Inseminaation teki sama lääkäri, joka meillä oli viimeksikin. Hän tuntuu tässä vaiheessa melkein enemmän omalta lääkäriltä kuin ensikäyntilääkäri. Hän on tehnyt kaksi kolmesta inseminaatiosta ja myös yhden follikkeliultran kolmesta.

Vasemmalla puolella kypsynyt munarakkula ei ollut vielä eilen inseminaatiossa puhjennut. Se oli reilut 20 mm halkaisijaltaan. Limakalvon paksuudeksi mitattiin nyt 9 mm ja ensimmäisen kerran inseminaation suorittanut lääkäri mainitsi, että limakalvo oli alkanut tiivistymään reunoilta (?), mikä on ilmeisesti hyvä asia. Lääkärin mukaan tilanne oli follikkelin ja limakalvon suhteen niin hyvä, että hän ei nähnyt syytä pistää Pregnyliä tällä kertaa. Se siis jää odottamaan jääkaapin oveen. Onneksi siinä on päiväystä reilusti vuoden 2018 puolelle asti.

Sperma oli tälläkin kertaa taas erittäin hyvälaatuista ollakseen MOT5:sta. Millilitrassa oli 53 miljoonaa siittiötä eli oljessa soluja oli 26,5 miljonaa. Näistä 42 % olivat eteenpäin uivia eli käytetyssä oljessa oli 11,1 miljoonaa eteenpäin kulkevaa siittiötä. Tämä oli ensimmäinen inseminaatio, joka päästiin tekemään vasemmalta puolelta irtoavalle munasolulle ja ensimmäinen kerta, kun kierrossa oli mukana lääkeavustusta (Letrozol 3 päivänä). Toiveemme ovat jälleen korkealla. Ainakin meillä on (jälleen) hyvät mahdollisuudet onnistua.

Vielä muutama työpäivä ja sitten edessä on rento joululoma. Raskaustilanne selviää ennen kuin palaan töihin ensi vuoden puolella. Hurjaa.

Ei tällä kertaa

3.12.2015

Niinhän siinä sitten kävi, että Mintun kuukautiset alkoivat tänään. Ehdimme testaamaan aamulla ennen kuukautisten alkua, mutta kuten arvata saattaa, oli raskaustestin tulos negatiivinen. Vaikka olin jo alkuviikosta arvellutkin ettei meillä tärppää tällä kerralla, tuntui negatiivinen tulos silti isolta pettymykseltä. Aamuinen bussimatkani töihin meni vähän itkua nieleskellen, ja Minttu oli joutunut pyyhkimään silmäkulmiaan töissä kun kuukautiset sitten alkoivat päivällä.

Minttu soitti jo klinikalle ja teki hoitajan kanssa suunnitelmat tätä uutta kiertoa varten. Uuden yrityskerran suunnittelu hoitajan kanssa oli kuulemma auttanut pääsemään yli pahimmasta pettymyksen tunteesta, kun ajatukset olivat suuntautuneet jo uutta mahdollisuutta kohti. Hoitaja oli lohduttanut, ettei kaksi epäonnistunutta yritystä ole lainkaan epätavallista. Eihän se tietenkään olekaan, ja sillä ajatuksella tähän hommaan lähdettiin, että yrityksiä saattaa tulla useita. Mutta siitä huolimatta negatiivinen tulos tuntui meistä molemmasta pahalta. Ehdin käydä työpäivän aikana läpi koko tunteiden kirjon: aamun surullinen tunnelma vaihtui päivän aikana ensin pienoiseen paniikkiin, kun kaikki aiheeseen liittyvät uudet ja vanhat pelot nousivat taas mieleeni, ja sitten vihaisuuteen, kun mietin miksi ihmeessä aloitimme tämän projektin vasta nyt emmekä jo vuotta tai kahta aiemmin. Työpäivän loppuun mennessä oli pahin paniikki jo onneksi rauhoittunut, ja myös minun ajatukseni alkoivat suuntautua seuraavaa yrityskertaa kohti varovaisen toiveikkaana. Ihme että ehdin tehdä ollenkaan töitä tämän tunteiden vuoristoradan keskellä! Sain hankittua itselleni päivän aikana aivan kamalan pääkivun ja Minttu puolestaan sai töiden jälkeen oudon (onneksi lievän) allergisen reaktion. Viimeisen kahden viikon stressi näemmä laukesi vihdoin.