yhteiskunta

rv 27+1

Sokerirasitustesti läpäisty

6.9.2016

Tajusin tänään kalenteria katsoessa, että nyt on tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Hui. Ennen raskautta ja alkuraskaudesta kärsin lievästä tai vähän pahemmastakin synnytyspelosta, mutta tässä kesän aikana olen ilmeisesti unissani (koska en tunnusta tehneeni sitä valveilla) käsitellyt pelkoani ja totesin viikko-pari sitten, että enää ei pelota. Jännittää edelleen, mutta ei pelota. Aina ne lapset on ulos saatu, tavalla tai toisella. Jos ei tule pelkästään puskemalla niin otetaan imukupilla, ja jos tarvitaan järeämpiä aseita, niin sitten leikataan. Ei Alien salamatkustajaksi loppuiäkseen jää. Tällä asenteella toivottavasti loppuun asti.

Heräsimme tänään anivarhain, sillä minulla oli sokerirasitustestiaika varattuna kymmenen yli seitsemäksi. Jouduin testiin iän puolesta (yli 24-vuotias), mutta olisin siihen lähtöpainoindeksinkin (yli 25) vuoksi joutunut. Stressasin sokerirasitustestin vuoksi ainakin viikon ajan ihan kunnolla. Miten tällainen säännöllisesti juomaan ja syömään tottunut pystyy olemaan 12 h syömättä ja juomatta, ja lisäksi vielä nielemään 75 grammaa sokeria sisältävän liemen tyhjään vatsaan, pitämään sen sisällään, ja odottamaan pari tuntia ennen muuta syömistä? Ja siihen päälle vielä kolme verikoetta! Migreeniä, huonoa olo, oksentamista?! Onneksi Marikki lähti seuramieheksi ja tueksi.

Pelkäsin, että sokerirasitustesti olisi jotain yhtä kammottavaa kuin vatsalaukun tähystys, mutta eihän tuo tuntunut yhtään missään! Valmistauduin testiin suunnitelmallisesti. Päätin, että pyrin välttämään nälkäkuoleman tankkaamalla edellisenä päivänä tavallista tukevammilla aterioilla ja join vettä iltaseitsemään mennessä ainakin yhtä paljon kuin tavallisesti joisin koko päivän aikana. Liekö psykosomaattista, mutta aamulla herätessäni ei minulla liiemmin ollut nälkä ja janoonkin riitti sallitun yhden vesilasillisen jämät. Ensimmäinen verikoe tuntui tavallisen inhottavalta ja noin kolmen desilitran sokeriliemi* maistui ätlöltä, mutta olisin sen voinut juoda vaikka ykkösellä alas. Hoitaja kuitenkin käski hieman hidastella, jottei se tule yllättäen ylös. Labran käytävällä odottelu sujui Marikin kanssa joutuisasti ja tunnin ja kahden päästä otetut verikokeet menivät minunkin osalta melkein rutiinilla. Iltapäivän puolella labratulokset löytyivät jo kaupungin verkkopalvelusta. Paastoarvo oli 4,3 (raja-arvon ollessa 5,3). Tunti liemen nauttimisen jälkeen arvo oli 5,7 (raja-arvo 10). Ja siitä tuntia myöhemmin arvo oli 4,7 (raja-arvo 8,6). Minun elimistöni osaa selvästi käsitellä sokeria. Ei ole yli kolmekymmenvuotinen harjoitus mennyt hukkaan!

Tämä viikko on minulla kesälomaa. Pieni tauko työkiireistä on kyllä paikallaan. Harmi, että syysflunssa iski päälle viime viikon lopuksi, joten suunnittelemani päivitäiset kävely-/pyöräilylenkit eivät ainakaan nyt alkuviikosta toteudu. Lomaviikon kunniaksi soittelin eilen pitkin virastoja.

Ensin sain vihdoin sairaanhoitopiirin potilasasiamiehen kiinni ja kysyin, minkälainen paperi meidän pitää allekirjoittaa, jotta Marikki saa tarvittaessa osallistua lapsen syntymän jälkeisiin hoitopäätöksiin, jos minä en siihen pysty. Herttainen virkamiesnainen luuli ensin, että totta kai, koska olemme rekisteröidyssä parisuhteessa, olemme molemmat yhteisen lapsemme juridisia huoltajia heti syntymästä lähtien. Jospa ensi kerralla! Korjattuani hänen väärän käsityksensä, hän lupasi palata pikaisesti asiaan tarkistettuaan ”tämän erittäin tärkeän asian” sairaanhoitopiirin juristin kanssa. Sain häneltä puhelun pari tuntia myöhemmin. Kuulemma riittää, että allekirjoitamme valtakirjan, jolla valtuutan Marikin sekä saamaan tietoa lapsen terveydentilasta että osallistumaan hoitoon liittyvään päätöksentekoon, mikäli en siihen itse kykene. Allekirjoituksilla olisi hyvä olla yksi todistaja. Asia selvä, helppoa. Ei tarvitse lähteä asianajajan puheille. Pitää muistaa mainita samat valtuudet myös Ipana-järjestelmän esitietolomakkeella ihan vain varmuuden vuoksi.

Soitin myös kunnan lastensuojeluun sisäiseen adoptioon liittyen. Puheluun vastannut lastensuojelun työntekijä oli ensin sitä mieltä, että soitin ihan väärään paikkaan, mutta tuli kolleegaansa konsultoituaan siihen tulokseen, että periaatteessa oikea paikka, mutta meidän pitää ensisijaisesti olla yhteydessä Pelastakaa Lapset ry:hyn. No, sen arvasin jo etukäteen, koska kunta ostaa adoptioneuvonnan sieltä, mutta luulin, että kunta haluaisi antaa valtuudet tuohon yhteydenottoon. Soitin siis PeLaan. Täti puhelimessa kertoi, että sisäisen adoption hakemuksen voi toimittaa heille vasta lapsen synnyttyä ja ennen sitä ei asiaa voi oikeastaan edistää mitenkään. Hän lupasi kuitenkin lähettää hakemuspaperit Marikin nimellä jo nyt. Liitteiksi tarvitaan sekä lapsen että hakijan (Marikin) virkatodistukset. Lisäksi toimistokäynnille pitää tuoda klinikalta lääkärin lausunto.

Kunhan sitten joulukuussa toimitamme sisäisen adoption hakemuksen PeLaan, he lähettävät meille kirjeellä tiedon adoptioneuvojasta, jolle voimme varata ensimmäisen käynnin. Sen lisäksi normaaliin proseduuriin kuuluu myös kotikäynti ja kotitehtäviä. Puristin PeLan tädistä ulos myös aikatauluarvion ja kuulemma keskimäärin adoptioneuvonnan läpivienti kestää 3-6 kuukautta. Ihan hullua! Ja niin helkkarin epätasa-arvoista. Jos nimittäin esimerkiksi pääkaupungissa adoptioneuvonta käsittää yhden lyhyen tapaamisen. Päätimme jo Marikin kanssa, että mikäli adoptioneuvonta tosiaankin sisältää kaiken maailman kotitehtäviä ja kestää kuukausia, valitamme jonnekin epätasa-arvoisista käytänteistä eri kunnissa, kunhan sisäinen adoptio on ensin viety onnellisesti päätökseen.

 

*) Ärsyttää, että työkaverit pelottelivat viime viikolla, että juotava liemi olisi siirappimaisen paksua. Ei ollut. Kuin laimentamatonta mehutiivistettä. Eikä sitä tosiaankaan ollut litraa kuten itse olin antanut itselleni ymmärtää.

rv 24+3

Neljäs neuvolakäynti

18.8.2016

Kävimme tänään neljännen kerran neuvolassa. Neuvolan täti oli jo lähes tuttavallisen oloinen eli ensikäynnin jäykkyys oli vain alkukankeutta. Hän jopa tarjosi Marikille mahdollisuutta osallistua perheneuvonnan isäryhmään! Saimme nimittäin tällä kertaa joulu-tammikuisten perhevalmennuspäivät (kaksi kertaa lokakuussa).

Kävin ennen käyntiä omahoitohuoneessa mittaamassa verenpaineen (120/62) ja painon ja antamassa pissanäytteen. Kun terveydenhoitaja ja kätilöopiskelija kuuntelivat sikiön sydänääniä, Alien pyöri ja hyöri ja potki sensoria. Koska istukka on kohdun etuseinämässä, selkeiden sydänäänien löytäminen oli hieman haastavaa, mutta jumpparin sykkeiksi mitattiin lopulta 160 lyöntiä minuutissa. Tällä kertaa terveydenhoitaja mittasi ensimmäisen kerran myös kohdunpohjan korkeuden (21,5 cm), joka on ihan aavistuksen verran normaalikäyrän yläpuolella. Tämä tukee rakenneultran tuloksia, jotka viittasivat aavistuksen keskikäyrän yläpuolella kasvavaan sikiöön. Hemoglobiini oli edelleen ihan ok (125), vaikka se ensikäynnin lukemasta olikin tipahtanut 19 yksikköä.

Terveydenhoitaja antoi meille raskaustodistuksen kolmena kappaleena (Kelalle ja yhden kummankin työnantajalle). Minun pitää täytellä Kelan äitiys- ja vanhempainrahahakemukset ja äitiysavustushakemuksen viikonlopun aikana, jotta sen saa vetää yli tehtävälistalta. Samalla voi kuulemma hakea jo lapsilisääkin. Äitiysavustuksen suhteen päädyimme siihen, että otamme sen rahana äitiyspakkauksen sijaan. Terveydenhoitaja kirjoitti minulle myös lähetteen sokerirasitustestiin, ja varasinkin jo ajan syyskuun alkuun, jolloin minulla on kolme kesälomapäivää.

Painoni on noussut neuvolan ensikäynnin jälkeen 1,8 kg. Toukokuisen oskennustaudin ja parin viikon etomiskauden aikana painoni putosi melkein kolme kiloa, joten kesän aikana paino on noussut huomattavasti enemmän. Laskeskelin, että viimeisen 7 viikon tahdilla keräisin 40. raskausviikolle mennessä noin 7 raskauskiloa, mutta todennäköisestihän painonnousu kiihtyy loppua kohti. Kysyin viimeksi neuvolassa, mikä on toivottava painonnousu raskauden aikana, ja minun BMI:llä normaalit lukemat liikkuvat 7 ja 11 kilogramman välissä. Suunta on siis oikea. Olen onnekas, kun olen toistaiseksi säästynyt pahemmilta turvotuksilta ja nestekertymiltä.

Minun on ollut tarkoitus jo pari viikkoa soittaa ammattiliiton lakineuvontaan ja kysyä, minkälaiset paperit meidän pitäisi Marikin kanssa allekirjoittaa, jotta Marikilla olisi valtaa päättää vauvan hoidosta, mikäli olen itse tiedoton/muuten kykenemätön tekemään päätöksiä synnytyksen yhteydessä. Marikilla kun ei ennen sisäisen adoption voimaanastumista ole juridisia oikeuksia yhteiseen lapseemme. Vihdoin tänään sain aikaiseksi ja soitin palvelunumeroon. Juristi neuvoi olemaan ensisijaisesti yhteydessä sairaanhoitopiirin potilasasiamieheen, koska papereiden kannattaa olla sellaiset, jotka synnytyssairaala hyväksyy. Todennäköisesti sairaanhoitopiiriltä löytyy valmiit proseduurit ja planketit näitä tilanteita varten. En saanut potilasasiamiestä tänään puhelimen päähän, joten yritän myöhemmin uudelleen.

Mikäli sairaanhoitopiirillä ei ole vakiintunutta tapaa hoitaa sosiaaliselle vanhemmalle oikeutta tarvittaessa päättää vauvan hoidosta, juristin mukaan paras tapa varmistaa oikeudet on tehdä ennen synnytystä hoitotahto (jolla määrätään, mitä minulle saa tehdä) ja hoitotestamentti (jolla valtuutan Marikin määräämään vauvan hoidosta, mikäli olen itse siihen kykenemätön, ja esitän toiveen, että Marikki saisi lapsen huoltajuuden, mikäli minulle kävisi synnytyksessä huonosti). Helpointahan tosiaan olisi, jos sairaanhoitopiirillä olisi selkeä ratkaisu eikä meidän tarvitsisi alkaa tekemään testamentteja tässä vaiheessa.

Minkälaisia varokeinoja olette miettineet/toteuttaneet synnytyksen juridista puolta varten?

Sateenkaarivauva

19.2.2016

Jos toive lapsesta toteutuu, meistä ei tule pelkästään perhettä, vaan sateenkaariperhe. Näin etukäteen kuvittelisin, ettei sillä ole loppujen lopuksi juurikaan merkitystä arjen perhe-elämässä ja lapsen hoidossa. Toisaalta, jos asia olisi täysin merkityksetön, olisimme tuskin perustaneet tätä blogia vertaistuen toiveissa. Näin etukäteen on vaikea tietää miten sateenkaariperheys tulee vaikuttamaan elämäämme tai miten muut tulevat suhtautumaan perheeseemme. Lähipiiri tuskin tulee suhtautumaan meihin erilailla kuin muihinkaan pikkulapsiperheisiin, mutta jännitän hieman sitä miten ulkopuoliset näkevät perheemme ja miten se heijastuu lapseen. Toivon että perhemuotoomme suhtaudutaan luontevasti ja etenkin niin, ettei lapsi koe sen takia häpeän, pelon tai ulkopuolisuuden tunteita.

Emme tunne (blogimaailman ulkopuolella) yhtään sateenkaariperhettä tai toista perheen perustamista suunnittelevaa samaa sukupuolta olevaa paria. Olen todella iloinen että olemme löytäneet näin netin välityksellä muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä joiden kanssa jakaa kokemuksia ja ajatuksia, enkä erityisemmin tunne tarvetta osallistua esimerkiksi paikalliseen sateenkaariperheiden yhdistyksen toimintaan. Emme ole olleet koskaan aktiivisesti mukana Setan toiminnassa, emmekä taida muutenkaan olla ryhmä- tai yhdistysihmisiä, vaan vietämme mielummin aikaa muutaman vanhan tutun ystävän kanssa tai sukulaisten seurassa.

Nyt olen kuitenkin miettinyt, että pelkkä nettiyhteisö ei riitä kovin pitkälle. Mielestäni olisi hyvä lapsen kannalta, että tämä kasvaisi pienestä asti ympäristössä johon kuuluisi muitakin sateenkaariperheitä. Toivoisin, että lapsella olisi kavereita joiden perheessä olisi myös kaksi äitiä, että lapsi ei tuntisi olevansa ainoa erilaisesta perheestä tuleva – lähipiirissä kun kaikilla serkuilla ja tuttujen lapsilla on äiti ja isä, eikä päiväkodista tai koulustakaan löydy välttämättä toista sateenkaariperheen lasta. Eli ehkäpä sinne paikalliseen sateenkaariperheiden ryhmään on kuitenkin otettava joskus projektin onnistuttua yhteyttä.

Eniten tulevalla sateenkaariperheydellämme on valitettavasti merkitystä virallisten tahojen kanssa asioidessa. On aika surullista, että valtion lait ja byrokratia nostavat joka vaiheessa perheemme muista perheistä poikkeavaksi, ja toiminnallaan aiheuttavat lisästressiä, vaivaa ja kuluja. Olisipa ollut mukavaa, jos olisimme voineet mennä viime syksynä naimisiin sen sijaan että jouduimme rekisteröimään parisuhteemme. Tai että olisin voinut ottaa liiton virallistamisen myötä Mintun sukunimen helposti ja maksutta. Etenkin harmittaa se, että lapsemme on heti syntyessään käytännössä lastensuojelun asiakas ja että meidän täytyy käydä läpi kuukausia kestävä adoptioprosessi vain siitä syystä, että olemme samaa sukupuolta oleva pari.

Tuntuu hullulta, että äitiyslakia ei ole saatu aikaiseksi, ja että maassa voi olla tilanne, että ihmiset ovat lain edessä eriarvoisessa asemassa sukupuolensa ja seksuaalisen suuntaumisensa takia. Jos olisin mies ja saisimme lapsen hedelmöityshoitojen kautta luovutetuilla sukusoluilla, ei turhaa adoptioprosessia tarvisi käydä ollenkaan, vaan voisin tunnustaa isyyteni neuvolassa jo ennen lapsen syntymää. Minua kieltämättä suututtaa aika kovasti kun mietin sitä, kuinka eriarvoisessa asemassa olemme heteropareihin ja että joudun tulevaisuudessa adoptoimaan oman lapseni. Ärsyttää myös se, että perheensisäisen adoption käytännöt ovat niin erilaiset paikkakunnittain – ymmärtääkseni prosessi on suhteellisen simppeli ja nopea Helsingissä, missä sateenkaariperheitä on enemmän, kun taas toisilla paikkakunnilla adoptio on paljon koukeroisempi prosessi. Ilman kunnon äitiyslakia tasa-arvo perheiden välillä ei toteudu oikein millään lailla.

Ps. Ettei nyt menisi vain valitukseksi, oli pakko lisätä kirjoitukseen ihania sateenkaarikamppeita.

Kuvat: Mothercare, Frugi