Sateenkaariperhe

rv 37+6
Sateenkaariperhe

Millä nimellä äitejä kutsutaan?

MarikkiMarikki
20.11.2016

Koko vauvahaaveen ja -projektin aikana on yksi asia mietityttänyt minua ylitse muiden: millä nimellä äitejä kutsutaan? Jos olisimme englanninkielisiä, olisi kaikki niin helppoa. Olisimme kumpikin virallisissa yhteyksissä Mother, mutta kummallekin löytyisi arkikäyttöön ja lapsen suuhun sopivampi nimitys useiden eri vaihtoehtojen joukosta: Mom, Mommy, Mama, etc. Suomeksi sama ei onnistu. Suomen kielessä yksi on ylitse muiden: Äiti. Äiti on virallisissa papereissa ja yhteyksissä käytetty nimitys, mutta yhtälailla sanaa käyttää juuri puhumaan oppinut pieni lapsi. Onhan Äidilläkin lempinimiä, on Äiskää, Mutsia ja muita, mutta eivät ne ole aivan sama asia. Niillä ei tunnu olevan aivan sitä samaa painoarvoa, sitä virallisuutta, identiteettiä ja toisaalta läheisyydestä ja tunnesiteestä kertovaa kaikua. Ei ainakaan omaan korvaani.

Mutta millä nimityksellä äitejä kutsutaan perheessä, jossa on kaksi äitiä? Voiko kumpaakin äitiä kutsua arjessa Äidiksi? Olisiko se käytännön tasolla hämmentävää meille tai lapselle? ”Äiti laittaa sinulle iltapalan, sitten Äiti lukee iltasadun.” Olisiko lapsen vaikea ymmärtää kumpaa Äitiä milloinkin tarkoitetaan? Lipsahtaisiko tämä siihen, että käyttäisimme Minttu-äiti ja Marikki-äiti -nimityksiä? Tiedän, että joissain perheissä Etunimi-äiti toimii oikein hyvin ja tuntuu sopivalta, mutta mielestäni se tuntuu liian pitkältä arkikäyttöön. Pudottaisiko lapsi jossain vaiheessa äiti-liitteen lopusta ja kutsuisi meitä pelkillä etunimillä? Vai jätetäänkö Äiti kokonaan viralliseen käyttöön ja ollaan arjen puheessa vaikka Äiskä ja Mamma (voi kun jompi kumpi meistä olisikin ruotsinkielistä sukua, ja Mamma tuntuisi sopivalta vaihtoehdolta)? Vai onko toinen Äiti ja toinen Äiskä? Mutta kumpi on kumpi?

Minulle on jostain syystä todella tärkeää, että lapsi kutsuu minua Äidiksi. Tiedän, että kaikille tuo nimitys ei ole ollenkaan tärkeä, ja jollekin toiselle joku toinen nimitys tuntuu heti oikealta. Mutta minä haluan olla Äiti. En Etunimi-äiti, en Äiskä, en mitään muuta. Mutta olisiko hullua, että minua kutsuttaisiin Äidiksi, ja Minttua, joka on synnyttänyt vauvan ja joka on vielä tässä vaiheessa (siihen asti kunnes adoptio astuu voimaan) oikeasti lapsen ainoa virallinen äiti, kutsuttaisiin jollain muulla nimityksellä? Mintulla ei ole yhtä voimakasta tarvetta tulla kutsutuksi Äidiksi (vaikka tämä tietenkin täysillä kokee olevansa lapsen äiti), ja tämä onkin ollut alustavissa keskusteluissa valmis luopumaan Äiti-nimityksestä arjessa ja ottamaan itselleen jonkin toisen kutsumanimen. En kuitenkaan halua, että oma toiveeni ja tarpeeni Äitinä olosta olisi jollain tapaa Mintulta pois ja murehdin sitä, että Minttu myöhemmin huomaisi katuvansa päätöstä. Toisaalta murehdin myös sitä, että lähipiiri käyttäisi Mintusta kuitenkin tuota nimeä, jolloin ehkä päätyisimme kuitenkin lopulta Etunimi-äiti -tilanteeseen.

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten nimitysasiat on ratkaistu muissa kahden äidin perheissä, tai kuinka vauvaa odottavat tai vauvasta haaveilevat pariskunnat ovat pohtineet asiaa? Olisi todella kiva kuulla muiden kokemuksia niin käytännöstä kuin siitäkin, minkälaisia tunteita nimitykset herättivät teillä. Onnistuuko Äiti ja Äiti -yhdistelmä käytännössä? Tai se, että toista äitiä kutsutaan aina Äidiksi, toista välillä Äidiksi, välillä Äiskäksi tai Etunimi-äiskäksi eri yhteyksissä? Murehdinko nimityksistä aivaan liikaa ja turhaan?

rv 27+1
Raskaus, Sateenkaariperhe

Sokerirasitustesti läpäisty

MinttuMinttu
6.9.2016

Tajusin tänään kalenteria katsoessa, että nyt on tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Hui. Ennen raskautta ja alkuraskaudesta kärsin lievästä tai vähän pahemmastakin synnytyspelosta, mutta tässä kesän aikana olen ilmeisesti unissani (koska en tunnusta tehneeni sitä valveilla) käsitellyt pelkoani ja totesin viikko-pari sitten, että enää ei pelota. Jännittää edelleen, mutta ei pelota. Aina ne lapset on ulos saatu, tavalla tai toisella. Jos ei tule pelkästään puskemalla niin otetaan imukupilla, ja jos tarvitaan järeämpiä aseita, niin sitten leikataan. Ei Alien salamatkustajaksi loppuiäkseen jää. Tällä asenteella toivottavasti loppuun asti.

Heräsimme tänään anivarhain, sillä minulla oli sokerirasitustestiaika varattuna kymmenen yli seitsemäksi. Jouduin testiin iän puolesta (yli 24-vuotias), mutta olisin siihen lähtöpainoindeksinkin (yli 25) vuoksi joutunut. Stressasin sokerirasitustestin vuoksi ainakin viikon ajan ihan kunnolla. Miten tällainen säännöllisesti juomaan ja syömään tottunut pystyy olemaan 12 h syömättä ja juomatta, ja lisäksi vielä nielemään 75 grammaa sokeria sisältävän liemen tyhjään vatsaan, pitämään sen sisällään, ja odottamaan pari tuntia ennen muuta syömistä? Ja siihen päälle vielä kolme verikoetta! Migreeniä, huonoa olo, oksentamista?! Onneksi Marikki lähti seuramieheksi ja tueksi.

Pelkäsin, että sokerirasitustesti olisi jotain yhtä kammottavaa kuin vatsalaukun tähystys, mutta eihän tuo tuntunut yhtään missään! Valmistauduin testiin suunnitelmallisesti. Päätin, että pyrin välttämään nälkäkuoleman tankkaamalla edellisenä päivänä tavallista tukevammilla aterioilla ja join vettä iltaseitsemään mennessä ainakin yhtä paljon kuin tavallisesti joisin koko päivän aikana. Liekö psykosomaattista, mutta aamulla herätessäni ei minulla liiemmin ollut nälkä ja janoonkin riitti sallitun yhden vesilasillisen jämät. Ensimmäinen verikoe tuntui tavallisen inhottavalta ja noin kolmen desilitran sokeriliemi* maistui ätlöltä, mutta olisin sen voinut juoda vaikka ykkösellä alas. Hoitaja kuitenkin käski hieman hidastella, jottei se tule yllättäen ylös. Labran käytävällä odottelu sujui Marikin kanssa joutuisasti ja tunnin ja kahden päästä otetut verikokeet menivät minunkin osalta melkein rutiinilla. Iltapäivän puolella labratulokset löytyivät jo kaupungin verkkopalvelusta. Paastoarvo oli 4,3 (raja-arvon ollessa 5,3). Tunti liemen nauttimisen jälkeen arvo oli 5,7 (raja-arvo 10). Ja siitä tuntia myöhemmin arvo oli 4,7 (raja-arvo 8,6). Minun elimistöni osaa selvästi käsitellä sokeria. Ei ole yli kolmekymmenvuotinen harjoitus mennyt hukkaan!

Tämä viikko on minulla kesälomaa. Pieni tauko työkiireistä on kyllä paikallaan. Harmi, että syysflunssa iski päälle viime viikon lopuksi, joten suunnittelemani päivitäiset kävely-/pyöräilylenkit eivät ainakaan nyt alkuviikosta toteudu. Lomaviikon kunniaksi soittelin eilen pitkin virastoja.

Ensin sain vihdoin sairaanhoitopiirin potilasasiamiehen kiinni ja kysyin, minkälainen paperi meidän pitää allekirjoittaa, jotta Marikki saa tarvittaessa osallistua lapsen syntymän jälkeisiin hoitopäätöksiin, jos minä en siihen pysty. Herttainen virkamiesnainen luuli ensin, että totta kai, koska olemme rekisteröidyssä parisuhteessa, olemme molemmat yhteisen lapsemme juridisia huoltajia heti syntymästä lähtien. Jospa ensi kerralla! Korjattuani hänen väärän käsityksensä, hän lupasi palata pikaisesti asiaan tarkistettuaan ”tämän erittäin tärkeän asian” sairaanhoitopiirin juristin kanssa. Sain häneltä puhelun pari tuntia myöhemmin. Kuulemma riittää, että allekirjoitamme valtakirjan, jolla valtuutan Marikin sekä saamaan tietoa lapsen terveydentilasta että osallistumaan hoitoon liittyvään päätöksentekoon, mikäli en siihen itse kykene. Allekirjoituksilla olisi hyvä olla yksi todistaja. Asia selvä, helppoa. Ei tarvitse lähteä asianajajan puheille. Pitää muistaa mainita samat valtuudet myös Ipana-järjestelmän esitietolomakkeella ihan vain varmuuden vuoksi.

Soitin myös kunnan lastensuojeluun sisäiseen adoptioon liittyen. Puheluun vastannut lastensuojelun työntekijä oli ensin sitä mieltä, että soitin ihan väärään paikkaan, mutta tuli kolleegaansa konsultoituaan siihen tulokseen, että periaatteessa oikea paikka, mutta meidän pitää ensisijaisesti olla yhteydessä Pelastakaa Lapset ry:hyn. No, sen arvasin jo etukäteen, koska kunta ostaa adoptioneuvonnan sieltä, mutta luulin, että kunta haluaisi antaa valtuudet tuohon yhteydenottoon. Soitin siis PeLaan. Täti puhelimessa kertoi, että sisäisen adoption hakemuksen voi toimittaa heille vasta lapsen synnyttyä ja ennen sitä ei asiaa voi oikeastaan edistää mitenkään. Hän lupasi kuitenkin lähettää hakemuspaperit Marikin nimellä jo nyt. Liitteiksi tarvitaan sekä lapsen että hakijan (Marikin) virkatodistukset. Lisäksi toimistokäynnille pitää tuoda klinikalta lääkärin lausunto.

Kunhan sitten joulukuussa toimitamme sisäisen adoption hakemuksen PeLaan, he lähettävät meille kirjeellä tiedon adoptioneuvojasta, jolle voimme varata ensimmäisen käynnin. Sen lisäksi normaaliin proseduuriin kuuluu myös kotikäynti ja kotitehtäviä. Puristin PeLan tädistä ulos myös aikatauluarvion ja kuulemma keskimäärin adoptioneuvonnan läpivienti kestää 3-6 kuukautta. Ihan hullua! Ja niin helkkarin epätasa-arvoista. Jos nimittäin esimerkiksi pääkaupungissa adoptioneuvonta käsittää yhden lyhyen tapaamisen. Päätimme jo Marikin kanssa, että mikäli adoptioneuvonta tosiaankin sisältää kaiken maailman kotitehtäviä ja kestää kuukausia, valitamme jonnekin epätasa-arvoisista käytänteistä eri kunnissa, kunhan sisäinen adoptio on ensin viety onnellisesti päätökseen.

 

*) Ärsyttää, että työkaverit pelottelivat viime viikolla, että juotava liemi olisi siirappimaisen paksua. Ei ollut. Kuin laimentamatonta mehutiivistettä. Eikä sitä tosiaankaan ollut litraa kuten itse olin antanut itselleni ymmärtää.

rv 24+3
Raskaus, Sateenkaariperhe

Neljäs neuvolakäynti

MinttuMinttu
18.8.2016

Kävimme tänään neljännen kerran neuvolassa. Neuvolan täti oli jo lähes tuttavallisen oloinen eli ensikäynnin jäykkyys oli vain alkukankeutta. Hän jopa tarjosi Marikille mahdollisuutta osallistua perheneuvonnan isäryhmään! Saimme nimittäin tällä kertaa joulu-tammikuisten perhevalmennuspäivät (kaksi kertaa lokakuussa).

Kävin ennen käyntiä omahoitohuoneessa mittaamassa verenpaineen (120/62) ja painon ja antamassa pissanäytteen. Kun terveydenhoitaja ja kätilöopiskelija kuuntelivat sikiön sydänääniä, Alien pyöri ja hyöri ja potki sensoria. Koska istukka on kohdun etuseinämässä, selkeiden sydänäänien löytäminen oli hieman haastavaa, mutta jumpparin sykkeiksi mitattiin lopulta 160 lyöntiä minuutissa. Tällä kertaa terveydenhoitaja mittasi ensimmäisen kerran myös kohdunpohjan korkeuden (21,5 cm), joka on ihan aavistuksen verran normaalikäyrän yläpuolella. Tämä tukee rakenneultran tuloksia, jotka viittasivat aavistuksen keskikäyrän yläpuolella kasvavaan sikiöön. Hemoglobiini oli edelleen ihan ok (125), vaikka se ensikäynnin lukemasta olikin tipahtanut 19 yksikköä.

Terveydenhoitaja antoi meille raskaustodistuksen kolmena kappaleena (Kelalle ja yhden kummankin työnantajalle). Minun pitää täytellä Kelan äitiys- ja vanhempainrahahakemukset ja äitiysavustushakemuksen viikonlopun aikana, jotta sen saa vetää yli tehtävälistalta. Samalla voi kuulemma hakea jo lapsilisääkin. Äitiysavustuksen suhteen päädyimme siihen, että otamme sen rahana äitiyspakkauksen sijaan. Terveydenhoitaja kirjoitti minulle myös lähetteen sokerirasitustestiin, ja varasinkin jo ajan syyskuun alkuun, jolloin minulla on kolme kesälomapäivää.

Painoni on noussut neuvolan ensikäynnin jälkeen 1,8 kg. Toukokuisen oskennustaudin ja parin viikon etomiskauden aikana painoni putosi melkein kolme kiloa, joten kesän aikana paino on noussut huomattavasti enemmän. Laskeskelin, että viimeisen 7 viikon tahdilla keräisin 40. raskausviikolle mennessä noin 7 raskauskiloa, mutta todennäköisestihän painonnousu kiihtyy loppua kohti. Kysyin viimeksi neuvolassa, mikä on toivottava painonnousu raskauden aikana, ja minun BMI:llä normaalit lukemat liikkuvat 7 ja 11 kilogramman välissä. Suunta on siis oikea. Olen onnekas, kun olen toistaiseksi säästynyt pahemmilta turvotuksilta ja nestekertymiltä.

Minun on ollut tarkoitus jo pari viikkoa soittaa ammattiliiton lakineuvontaan ja kysyä, minkälaiset paperit meidän pitäisi Marikin kanssa allekirjoittaa, jotta Marikilla olisi valtaa päättää vauvan hoidosta, mikäli olen itse tiedoton/muuten kykenemätön tekemään päätöksiä synnytyksen yhteydessä. Marikilla kun ei ennen sisäisen adoption voimaanastumista ole juridisia oikeuksia yhteiseen lapseemme. Vihdoin tänään sain aikaiseksi ja soitin palvelunumeroon. Juristi neuvoi olemaan ensisijaisesti yhteydessä sairaanhoitopiirin potilasasiamieheen, koska papereiden kannattaa olla sellaiset, jotka synnytyssairaala hyväksyy. Todennäköisesti sairaanhoitopiiriltä löytyy valmiit proseduurit ja planketit näitä tilanteita varten. En saanut potilasasiamiestä tänään puhelimen päähän, joten yritän myöhemmin uudelleen.

Mikäli sairaanhoitopiirillä ei ole vakiintunutta tapaa hoitaa sosiaaliselle vanhemmalle oikeutta tarvittaessa päättää vauvan hoidosta, juristin mukaan paras tapa varmistaa oikeudet on tehdä ennen synnytystä hoitotahto (jolla määrätään, mitä minulle saa tehdä) ja hoitotestamentti (jolla valtuutan Marikin määräämään vauvan hoidosta, mikäli olen itse siihen kykenemätön, ja esitän toiveen, että Marikki saisi lapsen huoltajuuden, mikäli minulle kävisi synnytyksessä huonosti). Helpointahan tosiaan olisi, jos sairaanhoitopiirillä olisi selkeä ratkaisu eikä meidän tarvitsisi alkaa tekemään testamentteja tässä vaiheessa.

Minkälaisia varokeinoja olette miettineet/toteuttaneet synnytyksen juridista puolta varten?

rv 6+2
Sateenkaariperhe

Lahjasolulapsi

MarikkiMarikki
13.4.2016

Katsoin tänään Perheaikaa-sivustolta luennon lahjasolulapsista sateenkaariperheissä. Luennolla ei varsinaisesti tullut mitään uutta tietoa, mutta se oli mielestäni oikein hyvä alustus aiheeseen. Pidin erityisesti siitä, että luennoitsija painotti kovasti avoimuutta lapsen lahjasolutaustasta ja sitä, että olisi tärkeää että vanhemmat olisivat itse sinut asian kanssa eivätkä arastelisi keskustella aiheesta. Vanhempien avoimuus sekä onni ja ylpeys lapsesta ovat lapsen tärkein turva ja viesti lapselle siitä, ettei omassa perhemallissa ja taustassa ole mitään kummallista eikä varsinkaan hävettävää.

Luulisin, että lapsen alkuperän salaaminen muilta ja jopa lapselta itseltään on varmasti tavallisempaa heteroparien perheissä, joissa salaaminen onnistuu huomattavasti helpommin. Naispareilla lahjasukusolujen käytön salaaminen on aikalailla mahdotonta pidemmänpäälle, mutta se ei vielä itsessään takaa mitään. Jos vanhempi aina kiemurtelee vaivautuneena ja vaikuttaa nolostuneelta kun aihe tulee puheeksi, lapsi tuskin saa positiivista kuvaa asiasta. Usein myös esimerkiksi suvuissa ja perheissä on asioita, jotka ovat kyllä kaikkien tiedossa, mutta niistä ei syystä tai toisesta kuitenkaan puhuta avoimesti. 

Minulle on hyvin tärkeää, että tulevan lapsen alkuperä on alusta asti osa hänen tarinaansa ja että meidän perhemuotomme ei vaadi selittelyitä tai salailua. Toivomme (ja uskomme), että myös lähipiirissämme osataan suhtautua asiaan luontevasti ja ilman vaivaantuneita hiljaisuuksia. Lähipiirissä on paljon pieniä lapsia, joten keksimme mukavan keinon pohjustaa hieman tätä aihetta: annamme jokaiseen lapsiperheeseen Meidän pihan perhesoppa -kirjan sitten samalla kun kerromme vauvauutisesta! Kirjassa on kerrottu mielestämme todella kivasti erilaisista perheistä ja annettu ohjeita siitä, miten lahjasukusoluista kannattaa kertoa lapselle.

Sateenkaariperhe

Vauvakuume

MarikkiMarikki
21.3.2016

Heijasin pientä sukulaislasta eteisessä peilin edessä, vauva nauroi peilikuvalle, ja siinä se syttyi. Vauvakuume, kertarysäyksellä. Mintun vauvakuume oli alkanut hiljalleen jo muutamaa vuotta aiemmin, kun lähipiiriin sisaruksille ja kavereille syntyivät ensimmäiset lapset, mutta minä olin toppuutellut Mintun varovaisia vauvatoiveita. Nuorempana haaveilin kyllä omasta perheestä, mutta vuosien varrella tuo haave oli alkanut tuntua mahdottomalta toteuttaa. Tuntui, että perheen perustaminen oli muita (heteroita?) varten. En ollut edes varma siitä, tehtiinkö klinikoilla hedelmöityshoitoja naispareille tai minkä hintaisia ne olivat tai miten sisäinen adoptio toimi, enkä kai ollut tarpeeksi kiinnostunut selvittääkseni asiaa. Myös ajoittaiset terveysongelmat ja pitkät opinnot osaltaan olivat saaneet perheen perustamisen tuntumaan liian kaukaiselta ja epätodennäköiseltä, asialta josta ei oikein enää uskaltanut edes haaveilla, ettei olisi sitten pettynyt niin pahasti kun se jäisi kuitenkin toteutumatta.

Mutta sitten iski vauvakuume. Yhtäkkiä olikin motivaatiota selvittää miten hedelmöityshoitokuviot menevät naisparien kohdalla, ja pian selvisikin että hoitoja on mahdollista saada, jopa täällä Pohjois-Suomessa. Olisin ollut valmis soittamaan klinikalle samantien, mutta käytännön ihmisenä Minttu halusi odottaa siihen asti, että olin saanut opintoni päätökseen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olikin ehdottomasti oikea ratkaisu, sillä ehdimme odotellessamme säästää rahaa klinikkamaksuja varten ennen hoitojen aloittamista.

Vauvakuume ei ole tuosta parin vuoden takaisesta syttymisestään suinkaan laantunut nyt hoitojen pitkittyessä, vaan se kasvaa vain kasvamistaan. On meidän onni, että se iski minuun niin voimakkasti, sillä voi olla etten muuten olisi koskaan uskaltanut alkaa tähän projektiin vaikka oma perhe haaveissa on ollutkin. Voimakas vauvakuume on antanut minulle rohkeutta ja päättäväisyyttä asiassa, kun muuten luonnostani olen aika arka isojen asioiden edessä ja keskityn enemmän huoliini ja pelkoihin siitä, mikä kaikki voi mennä vikaan ja huonosti. Aivan pelottomaksi en tietenkään tässäkään asiassa ole osannut heittäytyä (eikä kai tarvitsekaan), mutta vauvakuume on sopivalla tavalla auttanut karistamaan turhaa murehtimista pois ja keskittymään mahdollisten pettymysten sijasta haaveen toteuttamiseen. En tiedä olenko aiemmin pohjimmiltani uskonut siihen, että naisen biologinen kello herää yhtäkkiä tikittämään voimakkaasti ilmoittaakseen vauvakuumeesta, mutta näemmä sitä tapahtuu aivan oikeasti muuallakin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa! Tik-tak!