Sekalaiset

Tapahtumarikas alkuvuosi

28.2.2018

Emme ole kadonneet minnekään, vaikka blogi onkin ammottanut tyhjyyttään kolme kuukautta. Aikaa vain ei tunnu olevan enää entisenkään vertaa ja blogi on valitettavasti ollut yksi niistä, joka tipahtaa tehtävälistalta ensimmäisenä.

Pakkasen poika on tänään vuoden ja kolme kuukautta vanha. Osaamisen ja ymmärryksen taso on noussut huimasti ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen. Nykyään pitää jo miettiä, mitä sanoo ääneen ja mitä ei. Esimerkiksi sanan ’hiki’ kuullessaan poika ryntää olohuoneen cd-soittimelle, koska yksi hänen lempikappaleistaan on Liikkuvan Laulurepun Hiki-kappale. (Kannattaa tutustua, kunnon mörinärock-biisi!)

Palasin vuoden alussa töihin 80% työajalla. Vielä maaliskuun teen vajaata päivää ja sen jälkeen pojalla alkaa täysmittaiset hoitopäivät. Pakkasen Poika on päiväkodissa 15 päivän kuukausisopimuksella, keskimäärin hoitopäiviä kertyy kolme viikossa. Marikki tekee nelipäiväistä viikkoa tehden lähes joka viikko lauantaivuoron. Tällä järjestelyllä halusimme pojalle pehmeän laskun laskun päivähoitoelämään. Hoitopäivien pidetessä ei hoitopäivien määrä silti kasva.

Pakkasen Pojan hoidon aloitus on mennyt todella hyvin. Olisiko kahtena tai kolmena aamuna tullut itku hoitoon jäädessä, mutta siitäkin on kuulemma aina toettu muutamassa minuutissa. Poika leikkii ja syö reippaasti hoidossa ollessaan ja kotiinkin on joskus tympeä lähteä, kun leikit on kesken. Iltaisin totta kai on välillä aistittavissa väsymystä varsinkin kolmannen peräkkäisen hoitopäivän jälkeen ja kotona päiväunet maistuvatkin välillä makeasti ja illan kauppareissuilla autossa matkustaa yleensä nukkuva lapsi.

Päiväkodissa ainoa ongelma onkin ollut päiväunet, joita Pakkasen Poika ei ole tottunut nukkumaan sisällä. Päiväkodissa nukuttavatkin nykyään pojan sisällä vaunuihin, joissa unta onneksi riittää yhtä sykliä pidempään, joskus jopa kaksi tuntia. Myöhemmin heidän on tarkoitus siirtää päiväunet sänkyyn. Kotonakin on nyt paukkupakkasilla pitänyt harjoitella pinnasänkypäiväunia ja joinain päivinä uni on onneksi maistunut jopa 2-2,5 tuntia, mutta valitettavan usein päivän ainoat päiväunet jäävät alle tuntiin ja se tuntuu kaikissa meissä iltauniajan lähestyessä. Onneksi yöunet ovat nyt kahden kuukauden päivähoitokokemuksen jälkeen alkaneet pidentyä. Aluksi poika ei tasannut yöunillakaan huonoja päiväunia, vaan heräsi aina (jopa alle) 10 tunnin unien jälkeen. Nykyään unta riittää vapaa-aamuina mukavasti jopa kahdeksaan, yhdeksään, vaikka yöunille mentäisiin jo iltakahdeksan kieppeissä.

Alkuvuoden aikana (hoidosta johtuen tai ei) poika on oppinut syömään omalla lusikalla (ja joskus on kokeiltu haarukkaakin) ja juomaan nokkamukista, kotona olevat yksinkertaiset palapelit alkavat sujumaan hienosti, ja Duploista rakentuu hienoja torneja sekä alustalle että nyttemmin myös kädessä. Oikeita sanoja Pakkasen Pojalla ei edelleenkään ole kuin pari ja nekin ei-sanaa lukuunottamatta ovat tulkinnan varaisia. ’Ei’ on tosiaan ainoa, joka tuntuu toistuvan oikeassa asiayhteydessä. Välillä ’ei’ onkin enemmänkin ’ai’ (aye?!) ja olemme tulkinneet, että se ehkä tarkoittaa päinvastaista, mutta ehkä joka asiaan vastaus vain on ’ei’. Mutta hiljaa poika ei ole. Hän joko kiljuu, nauraa tai höpöttelee omaa kieltään pitkin päivää.

Uusien taitojen lisäksi päiväkodin myötä on saatu toisenlaisiakin ”tartuntoja”. Toistaiseksi alkuvuoden saldo on kaksi oksennustautia (viimeisin viime viikonloppuna) ja yksi pahempi kuumeinen flunssa, jonka myötä poika sairasti myös ensimmäisen korvatulehduksensa. Tämä oli odotettavissa, mutta kieltämättä, kun itse sairastuu siinä sivussa, vetää sairastaminen koko porukasta vedon pois. Kohta talvi on onneksi ohi ja tauditkin toivottavasti helittävät kevätauringon myötä.

Sairastamisen lomassa muita harrastuksia pojalla on nykyään kiipeily riittävän mataliin paikkoihin, tavaroiden kuljettelu, järjestely ja perässä raahaaminen, ja kaikissa kotiaskareissa auttaminen. Onhan se hellyyttävää laittaa pyykinpesukonetta käyntiin 15-kuisen kanssa, joka osaa ruljanssin ulkoa: ensin vaatteet koneeseen, sitten pesuaine koteloon, sitten luukku kiinni ja lopuksi kauhea sähellys ohjausnamiskojen kanssa ja kone käyntiin. Ja viimeisenä silauksena näppäinlukko päälle!

Alkuvuoden aikapulaa ei ole helpottanut uusin projektimme, joka on pitänyt meidät kiireisinä. Ostimme nimittäin naapurikunnasta pienen tontin ja joulukuu ja alkuvuosi meni pankeissa ja talofirmoissa juostessa. Kohta edessä onkin siis Pakkasen Pojalla iso muutos, sillä muutamme rivitaloasunnosta väliaikaisesti kerrostaloon maaliskuun aikana ja loppuvuoden aikana rakennutamme pienen omakotitalon.

Perustimme taloprojektille oman blogin. Osoitteen voimme jakaa sähköpostilla kommenttikentässä kiinnostuksensa ilmaisseille. Sateenkaarinotkoakaan ei ole tarkoitus hyljätä.

rv 32+1

Sekalaiset

Nimitrendit

Marikki

11.10.2016

Kuten aiemmassa nimiä käsittelevässä kirjoituksessa mainitsin, löytyisi kauniita tyttöjen nimiä vaikka kuinka, mutta poikien nimien joukosta ei vain yksinkertaisesti löydy montaa suosikkia. Meillä on oikeastaan vain ihan muutama pojan nimi, joista olemme edes keskustelleet tosissamme. Lyhyen listan kärkipaikkaa pitää nimi, joka on ollut suosikkimme aikalailla nimikeskustelujen alusta asti. Löysimme nimen muutama vuosi sitten, kun yritimme jollain pitkällä automatkalla miettiä Seelalle sopivaa veljen nimeä. Seela putosi jossain vaiheessa suosikkilistaltamme pois, mutta tuolle pojan nimelle ei ole käynyt samalla tavalla, vaan se on yhä ehdoton suosikkimme. Keksimme nyt loppukesästä nimen jatkoksi täydellisen toisen nimen, mikä on saanut meidät ihastumaan nimeen entisestään. Olimme miettineet yhdistelmää jossain vaiheessa aiemminkin, mutta sen jostain syystä silloin hylänneet. Tällä kertaa asiaa makusteltuamme olimmekin sitä mieltä, että nimet sopivat yhteen aivan täydellisesti, ja nimipohdinta oli pojan nimen osalta sillä selvä.

Paitsi että… Olen huomannut, että valitsemamme etunimi on nyt todella suosittu ja voi hyvinkin olla, että siitä on tulossa (tai se on jo) trendinimi. Nimi kuulosti korviimme vielä noin kolmisen vuotta sitten hyvinkin tuoreelta ja harvinaiselta, mutta viime aikoina olen bongannut nimeä usein niin paikallisen seurakuntalehden kastettujen listalta kuin sosiaalisesta mediastakin. Nimi sopii hyvin useampaankin vallalla olevaan nimitrendiin, joten ei ihmekään, että se kasvattaa vauhdilla suosiotaan.

Meillä on Mintun kanssa kummallakin ikäluokassamme hyvin yleiset etunimet, eikä asia ole koskaan vaivannut meitä. Itseasiassa minusta oli ala-asteella todella hienoa, että minulla ja yhdellä ystävälläni oli sama etunimi. Jostain syystä silti hieman karsastan ajatusta, että lapsellamme olisi todella suosittu etunimi. Olisin varmaankin valmis luopumaan vakavastakin nimi-ihastuksesta vain siksi, että se löytyisi edellisvuoden nimitilastossa kahdenkymmenen suosituimman nimen joukosta. Onkin varmasti hyvä asia, että tämän vuoden nimitilastoja ei ehditä julkaista siihen mennessä kun vauvan nimestä täytyy päättää. Toisaalta jos nimi on kasvattanut huomattavasti suosiotaan, voisin yrittää myös ajatella, että onpa ihana että niin monet muutkin ovat huomanneet nimen kauneuden!

Nimitilastoja lukiessa on hyvä myös muistaa, että nykypäivänä tilastojen kärkisijoiltakaan löytyvät nimet eivät ole samalla tavalla yleisiä kuin menneiden vuosien Jennit ja Jarit olivat. Viime vuoden suosituimmat etunimet olivat Venla ja Leo ja niiden kummankin osuus kaikista annetuista etunimistä oli alle 1,50%. On siis hyvin epätodennäköistä, että Leon luokalla olisi kolme muuta Leoa tai että naapurustossa asuisi koko joukko pikku-Venloja.

Nimitilastoja enemmän nimen valinnassa taitaa kuitenkin lopulta painaa se, löytyykö lähipiiristä samannimisiä ihmisiä (tai eläimiä!). Pudotimme varhaisessa vaiheessa nimiehdokkaiden listalta pois ihanan nimen, koska perheenjäseneni puolison sisarella (joka puolestaan on sattumalta minun etunimikaimani!) on samanniminen poika. Näemme tätä lasta perheineen muutaman kerran vuodessa perhejuhlissa, mutta muuten emme ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Saman nimen käyttäminen tuntuisi kuitenkin hassulta, joten nimi putosi heti kättelyssä pois pohdinnoista, vaikka vieläkin joskus kaipailen hieman sen perään. Tänä syksynä saimme aivan sattumalta tietää, että kihlasormustemme mallin nimi on juurikin tuo pojannimi! Se sai meidät harkitsemaan nimen käyttämistä uudestaan siinä tapauksessa, että saisimme kaksi poikaa. Ehdimme jo hieman suunnitella, että antaisimme ensimmäiselle pojalle nykyisen nimisuosikkimme ja tämän pikkuveljelle tuon lähipiirissä jo käytössä olevan nimen. Nimet käyvät todella hyvin yhteen ja sopisivat hyvin veljesten nimiksi. Tosin ne alkavat samalla kirjaimella, enkä kamalasti pidä käytännöstä, että perheen lasten nimet alkavat samalla kirjaimella… Siinä siis seuraava nimenvalintaongelma! Kuten ehkä huomaatte, teen nimen valinnasta paljon vaikeampaa, kuin sen tarvisi olla!

Vielä trendinimistä puheenollen… Silmäilin paikallisen seurakuntalehden kahden satunnaisen kesänumeron kastettujen listat läpi ja mielenkiinnosta listasin ylös suosituimmat nimet (mukaanluettuna kaikki etunimet). Näiltä listoilta löytyi kuusi Eetua. Viisiä Helmiä. Viisi Väinöä. Yhdeksän Onnia. Kuusi Ilonaa. Yksitoista Auroraa. Viisi Enniä. Viisi Islaa. Yhdeksän Oliviaa. Viisi Eemiä. Neljä Hildaa. Kuusi Oliveria. Kolme Aadaa. Kolme Aavaa. Neljä Hillaa. Kaksi Taikaa. Neljä Eemeliä. Kolme Aatua. Kaksi Iivoa. Kolme Toivoa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, mietityttääkö nimen yleisyys muita, ja ylipäänsä millaisia nimenvalintakriteereitä teillä on (ollut)? Ehkä suosikkinimi löytyy jopa yllä olevalta listalta? Yksi noista nimistä löytyy meidän lyhyeltä pojannimilistalta, vaikka tuskin lopulta päätyy etunimikäyttöön.

rv 22+0

Sekalaiset

Melkein Seela

Marikki

1.8.2016

Raija kirjoitteli omaan blogiinsa nimipohdinnoista, ja se innoitti minua kirjoittamaan ylös omia ajatuksia lapsen nimeämisestä. Nimiasioihin palataan blogissa varmasti vielä muutamaan otteeseen, sillä aihe on mielestäni kovin mielenkiintoinen.

Olen aina ollut kiinnostunut nimistä. Lapsena nimien miettiminen oli leikeissä se paras juttu, ja vieläkin (ja etenkin nyt) viihdytän itseäni lukemalla nimifoorumia, selailemalla nimikirjoja sekä seuraamalla sivusilmällä nimitrendejä ja -tilastoja. Liekö syy tässä, että olemme puhuneet lasten nimistä oikeastaan jo kauemmin kuin puhuimme tosissamme lapsen hankinnasta.

Meillä on onneksi Mintun kanssa hyvin samansuuntainen nimimaku, mutta joitain eroavaisuuksiakin on. Minulla on meistä kahdesta ehdottomasti laajempi nimimaku ja paljon nimi-ihastuksia, joista jotkut ovat hetkellisiä ja toiset taas pysyvämpää sorttia. Pidän monenlaisista ja erityylisistä nimistä, kun taas Minttu on paljon valikoivampi. Mintun suosikkinimilista on lyhyt, eikä sille ole helppo päästä. Onneksi ne nimet jotka listalle ovat päässeet ovat pääasiassa nimiä joista minäkin pidän, muutama on jopa minun ehdottamani.

Mintun lähisuvussa on ollut tapana antaa lapsille toiseksi nimeksi suvusta tuleva nimi, esimerkiksi isovanhemman tai vanhemman toinen nimi. Minun perheessäni ei ole ollut yhtä vahvaa perinnettä, enkä haluaisi tulevalle lapsellemmekaan suoraan suvusta tulevaa nimeä. Ymmärrän että suvussa kulkeva nimi voi olla hyvin merkityksellinen ja muistuttaa esimerkiksi rakkaasta isovanhemmasta, mutta en koe perinnettä omakseni. Onneksi Minttukaan ei ole hirveän kiintynyt perinteeseen, joten näillä näkymin lapsi ei saa nimeä suvusta.

Sen sijaan pidän erityisesti ajatuksesta, että lapsella olisi kaima joko kaunokirjallisuudessa tai jossain ihanassa lastenkirjassa, tai mikseipä vaikka jossain meille tärkeässä laulussa, elokuvassa tai tv-sarjassa! Pidin lapsena kovasti Astrid Lindgrenin Marikista, ja Marikki on tainnut olla siitä asti suosikkinimieni listalla. Minttu ei valitettavasti (taivuttelunkaan jälkeen) ihastunut ollenkaan ajatuksesta että lapsemme nimi olisi Marikki, joten tyydyin sitten valitsemaan sen nimimerkikseni tähän blogiin.

Valitettavasti aivan kaikki nimet eivät kuitenkaan ole käyttökelpoisia. Rakastan Tie Avonleaan -sarjaa, ja jos olisimme englanninkielisiä tai asuisimme ulkomailla, haluaisin antaa tyttärelleni toisen nimen sarjan suosikkihahmoni Felicityn mukaan. Felicity ei kuitenkaan aivan toimi täällä meilläpäin… Vaikka nimitrendit kansainvälistyvät on silti otettava huomioon tosiasiat kuten asuinpaikka, kielemme, murteemme ja lapsen sukunimi. Mintulla on aivan tavallinen suomalainen sukunimi, jota ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa erityisen kauniiksi tai runolliseksi, joten kovin hienostelevat tai liian kansainväliseltä kuulostavat nimet eivät sovi sen kanssa yhteen mitenkään. Meille on kummallekin myös tärkeää, että nimi on helposti kirjoitettavissa ja lausuttavissa.

Mitä nimiä olemme siis lapselle miettineet? Eihän niitä tietenkään tässä voi paljastaa! Sen voin sanoa, että jos olisimme saaneet lapsen 2-3 vuotta sitten, olisi tytön nimi ollut Seela. Nimi on todella kaunis ja pidämme siitä (ja samantyylisistä sekä -kuuloisista nimistä) vieläkin kovasti. Huomasimme kuitenkin jokin aika sitten, että nimi tuntuu nyt meistä jotenkin ”kuluneelta”. Ehdimme pyöritellä nimeä keskusteluissamme muutaman vuoden aikana niin paljon, että siitä on jo tavallaan kadonnut se jokin erityinen hohto ja hassulla tavalla tuntuu kuin nimi olisi jo käytetty. Kaiken lisäksi nimi on aika suosittu ja sitä kuulee täälläpäin todella paljon esimerkiksi kaupassa käydessä, joten nimi on nyt lopullisesti pudotettu suosikkinimien listalta.

Syy siihen, miksi kaikki yllämainitut esimerkkinimet ovat tyttöjen nimiä on hyvin yksinkertainen… Kauniita tytön nimiä on niin paljon enemmän kuin pojannimiä! Onneksi olemme löytäneet vihdoin muutaman kivan pojannimen joista kumpikin pidämme. Poikien nimistä koostuva ehdokaslista on silti yhä harmittavan lyhyt.

Olisi mielenkiintoista kuulla, minkälaisia valintakriteereitä teillä on ollut lapsen nimen suhteen ja onko nimi löytynyt helposti? Onko nimimaku muuttunut ajan saatossa vai pitääkö joku lapsuuden tai nuoruuden nimisuosikki yhä pintansa? Entä miten hyvin nimimaut menevät yksiin puolison kanssa?

Sekalaiset

Linkki: Miksi vanhemmat ovat uupuneita?

Minttu

11.3.2016

Tässä vielä ensimmäistä raskautta odotellessa, ja siitä ja siihen liittyvistä sivujuonteista, mm. rahanmenosta, hermoillessa on ihan tervettä välillä lukea vanhemmuudesta kertovia kommentteja ja artikkeleita. Erityisesti niitä, jotka pudottavat vauvakuumeiset alas vanhemmuuden hattaraunelmista.

Törmäsin Huffington Postissa eilen julkaistuun pakinamaisesti ja rehellisen lakonisesti kirjoitettuun postaukseen This Is Why Parents Are More Exhausted Than You Think They Should Be (kirjoittanut Christine Skoutelas), siis ”Miksi vanhemmat ovat uupuneempia kuin mielestäsi heidän pitäisi olla”. Kun talouteen tulee vauva, et enää nuku kokonaista yötä, ikinä. Lapsi seuraa sinua jopa vessaan, et saa hetken rauhaa. Kysymykset eivät lopu vastaamalla. Lapsenhoito on fyysisesti rankkaa. Siivoaminen tai lapsesta huolehtiminen (huolestuminen) ei lopu koskaan. Ja jos haluat joskus katsoa lempitelevisiosarjaasi, se pitää tehdä keskellä yötä.

Ja ei, tämä ei vähentänyt vauvakuumettani tippaakaan, vaikka suoraan sanottuna väsy/uupumus onkin yksi ainoita oikeita huoliani lapsen saamisessa. Miten selviän pätkittäisillä yöunilla, kun nyt en meinaa selvitä tasaisilla kahdeksantuntisillakaan? Jutun lukemisen paras puoli oli ehkä kuitenkin se, että nyt taas kestää tätä odottamisen odotusta, hiipivää katkeruutta ja epäonnistumiseen väsymistä hetken matkaa kauemmin, kun päällimmäisenä mielessä ei ole vauva-arjen ruusunpunaiset ajatukset.

Sekalaiset

Toisten hyvät uutiset

Marikki

5.3.2016

Neljäs pettymys oli aika kova paikka. Vaikka olin etukäteen yrittänyt varautua siihen, että hoidot saattavat venyä ja yrityskertoja voi kertyä useita, oli neljäs negatiivinen raskaustesti silti todella suuri pettymys. Kun hoidot venyvät muutamaa yrityskertaa pidemmiksi, kasvaa mielessä tietenkin pelko siitä, ettei vauvaa koskaan tulekaan. Tiedän että kohdallamme siihen on vielä matkaa, enkä ole ollenkaan luopunut toivosta, mutta en pysty täysin sivuuttamaankaan pelkoani.

Pari päivää sitten entinen työkaverini tuli käymään työpaikalla, ja kertoi ohimennen olevansa raskaana. Reaktioni muiden raskausuutisiin on ennen tähän vauvaprojektiin ryhtymistä ollut ehkä hentoinen kateus, joskus nopeasti ohimenevä surunkin tunne, mutta ennenkaikkea olen ollut iloinen odottajien puolesta. Silloin ajattelin, ettei perheen perustaminen ollut aiemmista haaveistani huolimatta meidän kohdallamme todennäköistä, joten en halunnut jäädä miettimään sitä pientä kateuden tunnetta tai kaikkea sitä mistä itse jäisin paitsi. Nyt vauvaprojektiin alettuamme tilanne on erilainen.

Kun kuulin työkaverini raskaudesta, muistin kyllä sanoa kaikki asiaankuuluvat sanat, onnitella ja kuunnella työkaverin huolia työn ja perhe-elämän yhdistämisestä, vaikka oikeasti olisikin tehnyt mieli pillahtaa itkuun. Raskausuutisen aiheuttamat kateuden ja surun tunteet eivät olleet enää hentoisia, vaan tuntui kuin olisin litistynyt niiden painon alle. Jos olisin täysin luottavaisin mielin ja uskoisin että meilläkin varmasti onnistaa pian, reaktioni työkaverin uutisiin olisi tuskin ollut niin voimakas, ja olisin ehkä muistanut hieman ilahtuakin hänen puolestaan. Jokaisen pettymyksen jälkeen on kuitenkin aina vähän vaikeampi kuulla muiden raskausuutisia. Yritän pysyä positiivisella mielellä, mutta välillä pelottaa, että kuljemme hitaasti mutta varmasti kohti sitä porukkaa, joille perheellistyminen on vuosien työn ja tuskan takana, tai joiden haave lapsesta jää lopulta toteutumatta. En halua velloa surussa tai katkeroitua, joten yritän muistuttaa itseäni, etteivät toisten iloiset vauvauutiset tuuppaa meitä yhtään lähemmäksi lapsettomuutta, eikä toisten onni ole meiltä pois.