Kun meille tulee vieraita, meillä menee hetki jos toinenkin, kun käymme asunnon läpi mahdollisten vauvaprojektista vihjaavien tavaroiden osalta. Onhan (kirjaston ja omaksi hankitut) kirjat piilossa/käännettynä pois uteliailta silmiltä? Eihän viimeisin Vauva-lehti ole jäänyt lojumaan sisustuslehtien joukkoon? Eihän vessaan jäänyt näkösälle edellisen kierron jäljiltä ovulaatio- tai raskaustestejä? Onhan vauvanvaatteet nostettu paikalleen vaatekaapin ylähyllylle? Eihän klinikan tai apteekin kuitteja ole jäänyt pyörimään keittiön tai työhuoneen pöydälle?

Ennen viime viikonloppua vain yksi ihminen oli kuullut, että haaveilemme lapsesta ja että olemme tehneet haaveen eteen jotain, mutta hänenkään kanssaan ei asiasta ole sen kummemmin puhuttu. Harkitsimme jo joulun jälkeen, että kertoisimme projektista ystäväpariskunnalle, mutta jänistimme hetken koittaessa. Siitä asti olemme miettineet, että olisihan se kiva, jos joku tietäisi, jotta asiasta voisi halutessaan vaihtaa muutaman sanan.

Viimeisimmän epäonnistumisen jälkeen olimme molemmat sitä mieltä, että projetista pitää kertoa jollekulle, vaikka kertominen ei poikisikaan sen syvällisempiä keskusteluja. Hedelmöityshoitoihin liittyen meidän elämässä on ihan liikaa muilta ihmisiltä pidettäviä salaisuuksia ja lähipiirin kanssa tekemisissä ollessa on yhä vaikeampaa pitää kaikki sisällä. Ajoittain emme ole meinanneet pysyä liitoksissamme. Ainakin minulle on tullut yllätyksenä, miten vaikeaa ja raskasta on miettiä joka kolmatta lausetta ja ajatusta ennen kuin sen muotoilee sanoiksi, jotta ei vaan paljasta jotain, mitä ei pitänyt paljastaa. Yleensä möläytän ensin ja mietin vasta jälkeenpäin.

Niinpä aloitimme viikonloppuna illanvieton mainitun ystäväpariskunnan kanssa paljastamalla, että yritämme saada aikaan uuden perheenjäsenen. Uutinen otettiin vastaan tyynesti ja naurahtaen, että jotain sen suuntaista oli voinut päätellä meidän innokkaista äityslaki-jaoista Facebookissa, mutta sen isompaa keskustelua projektista ei heti syntynyt. Illan aikana hedelmöityshoitomme nousivat keskusteluun muutamaan otteeseen. Kerroimme myös (ensimmäisille lähipiirissämme), että rekisteröimme syksyllä parisuhteemme lapsihaaveiden vuoksi. Minusta tuntui lähes yhtä piinaavalta ja poskiapunottavalta kertoa nämä uutiset (kasvokkain) ystäville kuin aikoinaan tulla kaapista (tekstiviestillä ja puhelimessa) omalle perheelle.

Olemme miettineet, että jos seuraava yritys ei tuo toivottua tulosta, pitänee aiheesta avautua myös jomman kumman tai kummankin siskoille. Jotenkin vain olisi luontevampaa kertoa konkreettisia uutisia kuin käsitetasolla olevia toiveita. Mutta voivatko helpohkosti raskaaksi tulleet siskot ymmärtää, kuinka raskas ja kallis prosessi meillä on takana ja ehkä vielä edessä? Olemme Marikin kanssa puhuneet, että luulemme, että monet sukulaisemme ajattelevat, tarkoittamatta mitään pahaa, että meidän elämä – lapsettoman pariskunnan elämä – on helppoa ja vaivatonta. Meillä on kiva asunto ja uudehko auto, meillä on vapaa-aikaa vaikka muille jakaa, ja olemme voineet matkustella. Mikäpä tässä on eleskellessä. Vaikka elämä näyttää päällisin puolin helpolta ja huolettomalta, olisi mukava kertoa projektista lähipiirissä, jotta tietäisivät, mitä meille oikeasti kuuluu.